Kerran luotin–

ja kun sanon “luotin”, en tarkoita eksplisiittistä, sanallista, harkittua luottamusta. Tarkoitan sellaista implisiittistä, alitajuista, sokeaa luottoa. En sitä, että mietin “kyllä minä luotan tuohon”, vaan että tämä ajatus ei edes käynyt mielessä. Aivan kuten lapsi ei sano tai sanallisesti mieti “minä luotan vanhempiini”, vaan hän vain luottaa.

Joka tapauksessa, olin sanomassa:

Kerran luotin lähipiiriini.

Enkä tässä tarkoita luottamusta mielessä “eivät valehtele” tai “pitävät sanansa”, vaan eräänlaista epistemistä luottamusta: ympärilläni olevilla ihmisillä on totuudenmukaiset uskomukset ja heidän sanomansa asiat ovat pääosin tosia.

Olen menettänyt luottamustani.

Huomionarvoisin esimerkki koskee eläintuotantoa. (Kyllä, tämä on yksi niistä aiheista.) Ymmärrettyäni, että eläintuotanto on varsin negatiivinen asia, aloin puhumaan aiheesta tuttavilleni. Varmasti hekin ymmärtäisivät? Ei aivan.

Jotkut sivuuttivat asian sanomalla, että lihansyönti on osa kulttuuria. Jotkut sillä, että lihansyönti on luonnollista. Kumpikaan argumentti ei riko symmetriaa. Otettuani tämän esiin en saanut symmetriaa rikkovia argumentteja.

Jotkut sivuuttivat asian esittämällä väitteen, joka implikoi, ettei tämä ole niin iso ongelma. Selvitettyäni tämän väitteen olevan epätosi en saanut järkeviä vastauksia.

Jotkut sivuuttivat asian ottamalla esiin vielä isomman ongelman. Kysyin, että kannattaisiko sille sitten tehdä jotakin. He vastasivat kielteisesti. Lisäksi monet näistä “isommista ongelmista” eivät oikeastaan olleet isompia.

Jotkut sivuuttivat asian varsin yleispätevällä vasta-argumentilla “ei yksi ihminen voi vaikuttaa”.

Jotkut vastasivat, että liha on hyvää. Jälkikäteen mietittynä he olivat epistemisesti rehellisin osapuoli: he eivät rationalisoineet, he eivät keksineet epätosia väitteitä, he eivät esittäneet epävalideja vasta-argumentteja, he eivät yrittäneet harhauttaa ja saada huomiota toisaalle. He antoivat suoraan merkittävän syyn sille, miksi he toimivat niin kuin toimivat. Tämä on miten asioita kuuluu käsitellä.

Koko tämä kokemus oli silmiä avaava. Minun kaverini, ei siis vain tyhmät ihmiset netissä vaan minun kaverini, eivät pystyneet keskustelemaan aiheesta edes keskinkertaisella tasolla (joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta). Näin, miltä huono epi selkeimmillään näyttää. Opin myös, että ihmisiä ei oikeastaan kiinnosta “moraalijutut”.

(Mutta onneksi minä suoriuduin virheettömästi? En.)

Kerran luotin uutisiin ja perinteiseen mediaan.

En tässä tarkoita luottamusta mielessä “uutisissa esitettävät väitteet ovat tosia”, vaan mielessä “uutiset kertovat tärkeimmistä asioista ja antavat totuudenmukaisen kuvan maailmasta” ja “media onnistuu laajojen ihmisjoukkojen informoinnissa”.

Olen menettänyt luottamustani.

Olen ikäluokkaa, jolle on toitotettu ilmastonmuutosta ihmiskunnan keskeisimpänä ongelmana. (Olen tästä vahvasti eri mieltä, mutta se on toinen asia.) Aiheesta on uutisoitu runsaasti, ja siitä on puhuttu koulussa. En silti koe, että olisin ollut informoitu asian suhteen. Minulta, kuten myös monelta muulta ympäriltäni, on puuttunut vastaukset ihan peruskysymyksiin kuten “Onko Suomen tai maailman kasvihuonepäästöjen määrä nousussa vai laskussa? Miten määrät ovat muuttuneet ajan myötä? Mistä kasvihuonepäästöt koostuvat? Paljonko eri energiamuodoilla tuotetaan energiaa?” Kvantifioinnin puute on niin kovin yleistä, kuten myös pinnallisiin mielikuviin ja hyveellisyyteen pohjautuva ajattelu. Näiltä pohjilta järkevän keskustelun ja toiminnan rakentaminen on haastavaa.

Toisin sanoen koen, että informointi aiheesta, jonka käsittelyyn on käytetty paljon resursseja ja joka nähdään Hyvin Vakavana Asiana, on onnistunut kehnosti. Tämä laskee luottamustani sille, että yleisesti uutisten kautta saadaan totuudenmukaisia uskomuksia tärkeistä asioista.

Mediassa on toki muutakin kritisoitavaa. En kuvittele sanovani tässä mitään kovin uutta, mutta mainitsen silti seuraavat: ääriesimerkkien poimiminen jakaumien hännistä, insentiivit eivät ole kohti informointia tärkeistä aiheista, (erityisesti negatiivisia) tunteita herättävät aiheet myyvät (vertaa: keskustelunimaisijat, helpot maalitaulut), lyhyet aikaskaalat / pitkän ajan trendien sivuuttaminen (vertaa: “hyvät asiat tapahtuvat hitaasti, huonot nopeasti”). Lisäksi lukemani uutisartikkelit aiheista, joista tiedän enemmän, luovat usein epätotuudenmukaisia mielikuvia.

Tällaiset tekijät saavat pohtimaan, miksi olenkaan uskonut kohteliaaseen tulkintaan uutisoinnista.

Kerran luotin koulutukseen.

Enkä tarkoita luottamusta mielessä “koulussa esitettävät väitteet ovat tosia” tai “kouluttautuminen kannattaa”, vaan mielessä “koulussa opitaan tärkeitä asioita”.

Olen menettänyt luottamustani.

Minusta on haastavaa selittää syitäni lyhyesti, koska ne ovat vähemmän muotoa “koulutuksessa on tämä selkeä valtava ongelma” ja enemmän kokoelma yksittäisiä tekijöitä. Yksi keskeinen kokoelma rakentuu sille ajatukselle, etteivät opetetut asiat olekaan niin tärkeitä ja on paljon tärkeitä asioita, joita koulussa ei käsitellä. Avaan tätä listaamalla esimerkkejä asioista, joita minun mielestäni kannattaisi olla peruskoulussa tai lukiossa ja joita nyt ei ole tai joita käsitellään aivan liian vähän:

  1. Tieteellinen menetelmä. Mielellään niin, että aidosti sovelletaan käytännössä. Tieteen tekemisestä ja historiasta ylipäätään puhutaan varsin vähän.

  2. Tiedelukutaito: opetellaan lukemaan tieteellisiä artikkeleja, mielellään taas käytännön kautta.

  3. Kognitiiviset vinoumat: käsitellään ja testataan niitä, kunnianhimoisemmin jopa opitaan tunnistamaan ja korjaamaan niitä. Ja kognitiiviset vinoumat ovat toki vain selkein ihmisten huonoon ajatteluun liittyvä kokonaisuus. Koko tätä aihetta voisi niin ikään käsitellä laajemmin ja systemaattisemmin.

  4. Työharjoittelut tai -tutustumiset: minusta on melko kummallista, että isoja päätöksiä liittyen uravalintaan tulee tehdä vaiheessa, jossa työkokemusta on niukasti jos ollenkaan, ja hyvin harvoin tulevaan ammattiin liittyen.

Ja vielä pari muuta ei-ihan-niin-keskeistä aihetta, joita voisi olla enemmän: peliteoriaa (siitä voisi tehdä ihan hauskaakin!), todennäköisyydet ja tilastotiede, tiedonhankinta ja analysointi, tunnetaidot, tietokoneella kirjoittaminen (vrt. käsin kirjoittaminen), henkilökohtainen talous (kenties mukaan lukien sijoittaminen).

Uskon vahvasti, että nykyisistä sisällöistä voisi hyvin tehdä uusille aiheille tilaa niin, että lopputulos paranee. Osittain siksi, etten (todellakaan) usko oman listani olevan kokonainen tai paras mahdollinen. Osittain siksi, että minusta tuntuu kohtalaisen ison osan koulussa käymästäni sisällöstä olleen… melko turhaa? (Tulee mieleen useampiakin oppiaineita, joista käteeni ei ole jäänyt läheskään niin paljoa kuin käytettyjen tuntien perusteella voisi ajatella. Kokemukseni ei vaikuta ainutlaatuiselta.)

Osittain taas uskon, että koulutusjärjestelmää voisi optimoida paljon enemmän kuin tällä hetkellä tehdään. En enää usko tehokkaan maailman hypoteesiin. Ideaalisti koulutuksessa testattaisiin laajalti erilaisia interventioita ja tutkittaisiin, miten ne vaikuttavat lopputuloksiin. Kuinka hyvin oppilaat oppivat tämän asian, jos heille näytetään tällaisia videoita verrattuna jos opettaja opettaa asiasta tällaisten materiaalien pohjalta? Entä jos testattaisiin tuntien ja välituntien keston tai koulun alkamisajan tai ruokailun ajankohdan vaikutusta jaksamiseen? Tai tutkittaisiin luokan valaistuksen tai melutason tai huoneilman hiilidioksidipitoisuuden yhteyttä hyvinvointiin? Tehtäisiin, tiedätkö, tiedettä siitä, miten koulutusta voisi parantaa ja sitten tehtäisiin enemmän niitä juttuja, jotka toimivat (tietysti ottaen huomioon kustannustehokkuuden). Luotaisiin insentiivit luoda mahdollisimman hyvää opetussisältöä (tai poimia jo olemassa olevista materiaaleista parhaat), suunnitella eri mittarien näkökulmasta hyviä muutoksia, ja yleisesti keksiä tapoja parantaa koulutusta. Sitten testattaisiin ehdotuksia ja otettaisiin parhaimpia käyttöön.

Idea koulutuksen tutkimisesta ei toki ole uusi eikä sen toteuttaminen ei ole helppoa eikä ilmaista. Lisäksi resurssit ovat tietysti rajallisia, ja syy minkä takia esimerkiksi luokkakokoja ei vain pienennetä ei ole se, ettei kenelläkään ole käynyt tämä idea mielessä. Ja toki pienempien lasten koulutuksessa varsinaisen opetussisällön oppiminen ei ole samalla tavalla ydintavoite kuin lukioikäisillä.

Silti mietin, että joka vuosi kymmenettuhannet oppilaat per ikäluokka käyttävät suunnilleen samoja oppimateriaaleja ja sadat tai tuhannet opettajat opettavat samoja aiheita joka vuosi. Teen rohkean väitteen ja sanon, että materiaalien ja opetustapojen välillä on eroja ja joidenkin kautta oppilaat oppivat asioita paremmin. Kun ottaa huomioon oppimiseen ja opettamiseen käytettävät valtavat määrät aikaa ja työtä, opetuksen testaamista ja kehittämistä tutkivat työryhmät kuulostavat hyvältä idealta.

Kerran luotin tieteeseen.

Enkä tässä tarkoita luottamusta mielessä “tieteellinen menetelmä toimii”, vaan mielessä “tieteellisten artikkelien väitteet ovat tosia ja tulokset ovat paras saatavilla oleva informaatio” ja “käytännössä tiedeyhteisö toimii hyvin ja saa tehokkaasti selvitettyä asioita”.

Olen menettänyt luottamustani.

Luottoni säröili kuultuani toistettavuuskriisistä (engl. replication crisis). Kriisillä viitataan löytöön siitä, että monet tieteellisten julkaisujen tulokset ovat epätosia tai ne eivät ole toistettavissa. Tässä on pari esimerkkiä:

Paljon lisää aiheesta löytyy Gwernin artikkelista The Replication Crisis.

Tässä on muuta (kohtalaisen tunnettua) kritiikkiä akateemista tutkimusta kohtaan:

  • “Publish or perish” kuuluu sanonta – tutkijan insentiivit eivät ole “tee mahdollisimman hyvää tiedettä” vaan julkaisujen saaminen (mielellään hyvissä lehdissä).
  • Negatiivisten tulosten julkaiseminen on haastavampaa kuin positiivisten – insentiivit osoittavat taas poispäin hyvän tieteen tekemisestä. Parhaimmillaankin tämä johtaa datan suodattamiseen: positiivisia tuloksia julkaistaan, negatiivisia ei. (Pahimmillaan tämä taas johtaa…)
  • Käsitteeksi muodostunut “p-hacking” eli datan muovaaminen ja tilastollisten testien ajaminen, kunnes positiivisia tuloksia löytyy.
  • Tutkimusten toistamista ei arvosteta (jälleen insentiiviongelma) ja sitä tehdään niukasti.
  • Artikkelit ovat usein maksumuurien takana, ja data on harvoin helposti saatavilla, siten vaikeuttaen toistamista.
  • Vertaisarviointiprosessi on hidas. Omien artikkeleideni kohdalla paperien vertaisarviointi on usein vienyt enemmän aikaa kuin itse tutkimus ja kirjoitustyö sen taustalla.

Olen kuullut ihmisten sanovan asioita kuten “ihmisten pitäisi vain luottaa tieteeseen” (ja olen itsekin saattanut ajatella samoin). Kiistämättä sitä, että tiede on parhaita ihmiskunnan totuudenmukaisten uskomusten lähteitä, kritisoin naiivia luottoa tieteeseen. Sellaista luottoa, että asiat ovat helppoja, kun voi vain katsoa mitä Tiede sanoo asiasta, ja asennetta “kyllä tämä pätee, tästä oli muistaakseni yksi tutkimus”, fraasia “on tieteellisesti todistettu”, ja ylipäätään ajatusta siitä, että ongelmia on vain ihmisten suhtautumisessa tieteeseen eikä tieteen tekemisessä tai tiedeyhteisössä itsessään ja että tiede on lopulta ylin auktoriteetti, jota ei saa kyseenalaistaa.

Kerran luotin ihmiskuntaan.

En tarkoita luottamusta mielessä “ihmiset ovat pohjimmiltaan hyväntahtoisia”, vaan mielessä “ihmiskunta kykenee varmistamaan, ettei se kuole sukupuuttoon”.

Olen menettänyt luottamustani.