Hyvä epi on tärkeää. Uskomusten totuudenmukaisuus on hyvin oleellinen asia. Kyky ymmärtää maailmaa on keskeinen taito.

Minusta tuntuu, että sanoessani näin monet ihmiset nyökkäilevät mukana ja ovat näennäisesti samaa mieltä näistä väitteistä. Totta kai totuus on tärkeää! Kuitenkin käytännössä, kun totuuden selvittäminen on vaivalloista, vaikeaa tai vähän ristiriidassa muiden tavoitteiden kanssa, “totuus on tärkeää” ei olekaan itsestäänselvyys. Oma suhtautumiseni asiaan on, että myös näissä vaikeammissa tilanteissa epi todella on tärkeää: kyllä, on muitakin tärkeitä asioita, mutta tämä todella on yksi Oikeasti Tärkeistä Asioista.

Tässä kohtaa yleensä alan menettää yleisöni. Ihmiset alkavat epäillä. Miksi epi on niin hieno ja tärkeä asia? Mitä hyötyä hyvästä epistä on? Ketä kiinnostaa?

Osittain tässä lienee kyse väärinymmärryksestä. Yleensä ihmiset nimittäin tykkäävät koulutuksesta ja tieteestä – silloinkin, kun varsinaiset hyödyt ovat epäsuoria ja vähemmän selkeitä. Ja yleensä perustelut koulutuksen ja tieteen puolesta liittyvät sellaisiin aiheiisin kuten sivistys, tieto ja parempi ymmärrys, mikä kuulostaa aika samanlaiselta kuin se, mitä minä tarkoitan epillä.

Mutta väärinymmärryksen lisäksi tähän liittynee myös aitoa erimielisyyttä siitä, kuinka tärkeitä nämä asiat ovat ja kuinka paljon enemmän niihin kannattaisi panostaa. Minun ajatuksiini vaikuttaa keskeisesti se, että pidän yleisen epin tasoa olevan paikoitellen niin matalalla, että tästä aiheutuu aitoa, mittavaa vahinkoa.

Tästä esimerkkien antaminen on hieman haastavaa. Mitä käy, jos annan esimerkin, josta ihmiset ovat samaa mieltä kanssani? “Totta kai asia on noin, mutta tuon nyt pystyy näkemään ilman, että tarvitsee puhua tästä ‘epistä’.” Entä jos annan esimerkin, josta ihmiset ovat eri mieltä? “Jaa, tämä esimerkki ei vakuuta, näyttää siltä että sinä vain olet väärässä tästä asiasta. Sinä niin puhut hyvästä epistä, mutta itse uskot ihan hassuja juttuja.” Tietysti jos on varma, että uskomukset ovat totuudemukaisia, niin kaikki näyttää hyvältä ja epin voi unohtaa. (Sanonta kuuluu: epi on turhaa, paitsi silloin kun on väärässä.)

Näiden alkusanojen saattelemana annan esimerkkejä.

Uskon tekoälyn olevan eksistentiaalinen uhka ihmiskunnalle.

En pysty kertomaan tässä tekstissä lyhyesti, miksi uskon mitä uskon, joten teen sen toisaalla. Tämän tekstin kontekstissa otan tämän uskomuksen annettuna – tiedostaen, etteivät kaikki ole asiasta samaa mieltä kanssani – ja käsittelen joitakin siihen liittyviä ajatuksia.

Olen nähnyt ihmisten, mukaan lukien tekoälytutkijoiden ja vaikutusvaltaisten ihmisten, sivuuttavan ongelman selvästi epävalideilla argumenteilla. Viime aikoina tekoälyn kehityksen myötä uhat ovat muuttuneet enemmän käsinkosketeltaviksi, ja tämän myötä keskustelun taso on jokseenkin noussut, mutta puutteita on silti harmittavan paljon. Tämä siitäkin huolimatta, että kyseessä on aika vakava asia, jossa olisi aika tärkeää olla hyvä epi.

Minulla on nykyään vähemmän sokeaa luottoa muiden epiin. En enää ajattele, että isot aikuiset kyllä tietävät, mitä he tekevät.

Kaiken lisäksi uhan keskiössä oleva tekninen ongelma on aika vaikea. Emme vain yksinkertaisesti tiedä, miten saada hyvin kyvykkäitä tekoälyjärjestelmiä olemaan aiheuttamasta katastrofaalisia lopputuloksia. Eikä tekniset ratkaisut riitä yksinään, jos yhteisymmärrys ongelmien olemassaoloista ja tilanteen vakavuudesta puuttuu.

Panokset tekoälyn kanssa ovat niin suuret, ja paremmalle ymmärrykselle on tarvetta.

Asiat ovat vaikeita. Totuudenmukaisten uskomusten muodostaminen on vaikeaa. Etenkin, kun käsitellään sellaisia aiheita, jotka saavat ajattelemaan huonosti. Olen pyrkinyt teksteissäni välttämään tällaisia haastavia aiheita pedagogisista syistä – samoista syistä, miksi harjoittelu aloitetaan helpoimmista eikä vaikeimmista esimerkeistä – enkä siksi, etteivät ne ole tärkeitä.

Laajasti ihmisten arvoihin liittyvät aiheet ovat yksi esimerkki. Olen toisaalla jo käsitellyt ansoja, jotka liittyvät sanaan “arvot” ja siihen liittyviin teemoihin. Olen käsitellyt keskustelunimaisijoita, jotka vievät keskustelun ja ajattelun mukanaan. Tämä on haastava aihealue.

Juuri “arvoihin” ja “eettisyyteen” liittyvissä aiheissa epi heikkenee – kysehän ei ole uskomuksista vaan arvoista, eikö? Juuri näissä aiheissa ihmiset, tietoisesti tai vähemmän tietoisesti, sivuuttavat epin tärkeyden, kun on muita, tärkeämpiä asioita, joita pitää etusijalla.

Ja ongelmien ratkaisemiseksi auttaa, jos saamme vakuutettua muita. Tällöin tavoite ei ole muodostaa ihmisille oikeita käsityksiä aiheista, vaan saada heidät puolellemme. Ei nyt tietenkään valehdella (harhaan kun voi johtaa sanomatta yhtäkään kirjaimellisesti, yksiselitteisesti epätotta väitettä), kunhan vain perustellaan, miksi olemme oikeassa.

En tiedä konkreettista esimerkkiä, jonka voin esittää ilman, että matkalla on riski astua tusinaan erilaisia ansoja ja harhautua sivuseikkoihin. Tämä on haastava aihealue. Kerron siksi vain lyhyesti tarinan omalta kohdaltani.

Olipa kerran aika, jolloin pidin lihansyöntiä ongelmana: sen seurauksena eläimiä tapetaan ja tämä on paha. Lisäksi lihansyönti johtaa suureen määrään kasvihuonekaasuja, eikä ilmastonmuutoskaan ei ole hyvä juttu. Etsin aiheesta tietoa netistä ja keskustelin siitä kavereideni kanssa. Luin joitakin lukemia hiilidioksidipäästöistä ja lihansyönnin vaikutuksista. Löysin lukemia, joita siteerata väittelyissä. Minä väittelin aiheesta paljon. Kannustin ihmisiä vähentämään lihan ja muiden eläinperäisten tuotteiden syöntiä. Tein näin itsekin. Ihmiset esittivät väittelyissä erilaisia pointteja. Monet olivat huonoja. Jotkut olivat vähemmän huonoja, mutta ne hukkuivat huonompien sekaan. Aloin nimittäin näkemään trendin, että ihmiset eivät oikeastaan tiedä asiasta.

Vuosia myöhemmin muistellessani näitä tilanteita huomaan omassa toiminnassani ja ajattelussa monia ongelmia. Keskityin “lihansyöntiin” enkä “eläintuotantoon”, ikään kuin ongelma olisi se lihan syöminen eikä se tuotanto, ikään kuin ongelma olisi nimenomaan liha eikä eläintuotannossa aiheutuva kärsimys. Ennustettavasti keskityin yksilön toiminnan hyveellisyyteen (syökö lihaa vai ei) enkä vaikutuksiin.

En esimerkiksi tullut ajatelleeksi, että broilerit viettävät kymmenkertaisia aikoja tuotantolaitoksilla nautoihin verrattuna saman kalorimäärän tuottamiseksi, ja listan kärjessä on kananmunat. (Median kautta olin saanut kuvan “punainen liha paha”. Kerran luotin.) Kuka olisikaan arvannut, että kvantifiointi on tärkeää? Ja kananmunat ei äkkiseltään tunnu pahalta – eihän kananmunan tuottamisessa tarvitse tappaa, kana vain munii. Kuka olisikaan arvannut, että pinnalliset mielikuvat voivat olla väärässä? Lähestymistapani ongelman ratkaisemiseen, siis “vakuuta kavereita aiheesta”, ei myöskään perustunut eri strategioiden vertailuun vaan vähemmän imarteleviin syihin.

Epäonnistumiset eivät suinkaan olleet välinpitämättömyyttä. Minä välitin. Se on välttämätön askel. Se vain ei ole riittävä.

Keskityin aivan liian vähän totuudenmukaisten uskomusten muodostamiseen ja liikaa muiden ihmisten vakuuttamiseen (omista epätotuudenmukaisista näkemyksistäni). En silloin ymmärtänyt, että hyvä epi on tärkeää ja että hyvä epi on keskeinen osa eettistä toimintaa.

“En tiennyt” ei käy puolustuksesta, jonka seurauksena epäonnistuminen ei olisi minun vikani. Se on syy epäonnistumiselle. Jos olisin halunnut saada parempia tuloksia, niin minun olisi pitänyt ottaa vastuu totuudenmukaisten uskomusten muodostamisesta. Tietysti minä voisin taputella itseäni selkään siitä, kuinka olin vähemmän väärässä kuin monet muut osapuolet ja siten tuudittautua ajatukseen, että toimin hyvin ja paremmin kuin muut. Tämä on kuitenkin juuri yksi syy sille, miksi epi rappeutuu. Rima on “parempi kuin muut” (lue: voittaa väittely), ei “riittävä hyvien tulosten saamiseksi”.

Nuorempi minä olisi nyökkäillyt mukana kuullessaan “epi on tärkeää” ja… ei kuitenkaan oikeasti pitänyt epiä tärkeänä. “Johtopäätös on valittu ja enää tarvitsee keksiä perustelut” on kivuliaan osuva kuvaus toiminnastani. Tämä ei ole edes omalta kohdaltani ainoa esimerkki, jossa olen ampunut itseäni jalkaan sivuuttaessani epin muiden “tärkeämpien” juttujen takia. Ja kyseessä on paljon laajempi ilmiö kuin vain esimerkiksi moraaliin liittyvät aiheet.

Lopetan tämän osion runoon “First they came …” ja siihen liittyvään mietelauseeseen.

“First they came for the socialists, and I did not speak out— Because I was not a socialist.

Then they came for the trade unionists, and I did not speak out— Because I was not a trade unionist.

Then they came for the Jews, and I did not speak out— Because I was not a Jew.

Then they came for me—and there was no one left to speak for me.”


“First they came for the epistemology. We don’t know what happened after that.”

Muutamia vuosia sitten eräs henkilö sanoi minulle “Tuttuni on biologi ratkaistaakseen ikääntymisen ongelman, jotta sen jälkeen on aikaa mihin tahansa muuhun.”

Muistan tarkalleen, mitä mietin tämän jälkeen:

“Outo tyyppi.”

“No on tuossa tavallaan järke–”, ja heti perään

“Eihän tuo tietenkään onnistu.”

Välitön, sanaton rationalisointi. En suinkaan pysähtynyt miettimään, voiko ikääntymistä ratkaista vai ei. Jollain tasolla tiedostin “jos hän on oikeassa, niin se tarkoittaa, että minä olen väärässä(!) ja keskityn turhiin asioihin”, mutta tämäkin ajatus tapahtui vain sanattomasti mieleni perukoilla. Minä kavahdin ajatusta, alitajuisesti työnsin sen sivuun ja rationalisoin, ettei asialle voi tehdä mitään.

Mutta jos saan olla rehellinen, niin:

Minä en halua kuolla. Kuolema on paha. Todella, todella toivon pääsevämme siitä eroon.

Pystyn kuvittelemaan kaikenlaisia reaktioita näihin sanoihin. Ensimmäisenä tietysti “outo tyyppi”.

Sitten on reaktiot kuten “en tykkää ajatella kuolemaa”. En minäkään. Valitettavasti todellisuus ei katoa, kun siihen lakkaa uskomasta tai lopettaa ajattelemasta.

Sitten on reaktiot kuten “se on niin pitkän ajan päästä ettei siitä kannata murehtia”. Ihmisillä tosiaan on tapana painottaa lähitulevaisuutta kohtuuttoman paljon, mutta tämä ei ole järkevä tapa käsitellä ongelmia, joiden ratkaisemisessa menee pidempään.

Sitten on reaktiot kuten “tavallinen elämä on ihan riittävän pitkä”. Monet ihmiset nykyään pitää 80 vuoden elämää parempana kuin 30 vuoden elämää. Vastaavasti jos ihmiset luonnostaan eläisivät 150-vuotiaiksi, niin silloin puolestaan 80 vuotta tuntuisi lyhyeltä. Minä en näe, mikä rikkoo symmetrian 30 tai 80 vuoden tai paljon pidemmän elämän välillä.

Sitten on reaktiot kuten “kuvittele kuinka ikävää elämä on, kun on todella vanha ja keho rapistuu”, ikään kuin tämä ei myös olisi ongelma, joka halutaan ratkaista.

Sitten on reaktiot kuten “kuolema on luonnollinen osa elämää”, ikään kuin tämä olisi validi argumentti kuoleman hyvyyden puolesta. Ja vaikka olisikin, niin minun preferenssini ovat minun preferenssini, olivat ne sitten “luonnollista” tai ei. Kuolematta oleminen on hyvin korkealla preferenssilistallani.

Ja niin edelleen ja niin edelleen.

Ja viimeisenä on omistakin ajatuksistani löytynyt “eihän tuo tietenkään onnistu, paitsi ehkä joskus tulevaisuudessa kun me olemme jo kuolleet”.

Nyt olemme jo päässeet arvokysymyksestä (onko kuolema paha?) epistemiseen kysymykseen (voiko sille tehdä jotain?). Vaikka ei voisi, niin olen silti rehellinen preferensseistäni: minä en halua kuolla.

Mitä tulee pystymiseen: miksi uskot mitä uskot? Nuoremman minän alitajuntainen vastaus oli “koska kavahdan ajatusta siitä, että sille voisi tehdä jotakin, mutta minä en tee”, mikä on, no, huono syy.

Nykyään minä uskon, että asialle voi tehdä jotakin. Vähintäänkin ihmiset (erityisesti ihmisten aivot) voidaan säilyttää siihen asti, kunnes ihmiskunta on riittävän kehittynyt ratkaisemaan ongelman kokonaan.

Tämän sanominen taas tarjoaa mahdollisuuksia uusille refleksinomaisille vasta-argumenteille ja rationalisoinneille: Toimiiko säilyttäminen oikeasti? Tuleeko ihmiskunta kehittymään riittävästi uudelleenherättämistä varten? Voiko säilyttämisprosessi epäonnistua?

En tiedä. Minä todella haluaisin tietää paremmin, siis omata totuudenmukaisemmat uskomukset asiasta.

Epävarmuuden tilassa voi ja pitää silti toimia. Aloittaisin siitä, että jokaisen halukkaan ihmisen aivot otettaisiin talteen ja säilytettäisiin heti tavallisen “kuoleman” jälkeen, sen sijaan, että ne laskettaisiin maahan maatumaan. Talteenoton, säilytysmenetelmien ja infrastruktuurin varmuuden kehittämiseen todella käytettäisiin vaivaa. Tähän menisi paljon resursseja, mutta se on sen arvoista.

Jokainen ihmishenki nimittäin on arvokas, piste.

Emme vielä ole saaneet pidettyä tästä arvosta kiinni. Tänä päivänä valot vielä sammuvat, syttymättä enää koskaan uudelleen. Mutta näin ei tarvitse olla, näin ei tulisi olla. Me voimme pitää valoja päällä, ja me voimme tehdä huomisesta kirkkaamman.