Miksi uskot mitä uskot?

Ihmiset tuppaavat väärinymmärtämään tämän kysymyksen ja ryhtyvät argumentoimaan uskomustensa puolesta, keksimään perusteluja näkemykselleen. Tämä ei ole mitä kysyttiin.

Minkä vuoksi uskomuksesi on se, mikä se on? Minkä pitäisi olla toisin, jotta uskomuksesi olisi toinen? Miten olet päätynyt uskomukseesi?

Jos esimerkiksi päädyt uskomaan väitteeseen siksi, että asiantuntija oli tätä mieltä, oikea reaktio kysymykseen “miksi uskot mitä uskot?” on “asiantuntija sanoi niin” eikä keksimäsi perustelut väitteelle.

Mitä käy, jos nämä perustelut osoittautuvatkin huonoiksi? Muuttuuko uskomuksesi? Eipä taida: nämä perustelut olivat vain jotain mitä sinulle tuli mieleen, mutta se asiantuntija kyllä tuntuu tietävän asiasta. Hänellä varmaankin on paremmat perustelut.

Kuvittele tilanne toisesta näkökulmasta: Henkilö sanoo uskovansa johonkin. Kysyt miksi. Hän esittää perusteluja. Nämä perustelut ovat huonoja, ja selität tämän hänelle. Hän myöntää, että perustelut olivat huonoja. Siitä huolimatta hänen uskomuksensa eivät muutu!

Eikä ihme: keskustelu on ollut täysin irrallinen niistä syistä, miksi toinen osapuoli oikeasti uskoo mitä uskoo.

Sama periaate koskee omien uskomusten reflektointia. Jos epäröit uskomustasi, mieti uudelleen syitä, joiden takia uskot siihen (eikä niin, että listaat argumentteja puolesta ja vastaan).

Esimerkki: Minä uskon ilmastonmuutokseen. Minulla on pinnallinen käsitys siitä, mihin lämpeneminen perustuu. Jos joku kysyy minulta, miksi uskon ilmastonmuutokseen, oikeasta vastauksessa kuitenkin vain osa koskee itse fysikaalista mekanismia. Nimittäin vaikka uskomukseni tästä osoitettaisiin virheellisiksi (mikä on ihan mahdollista), minä silti uskoisin ilmastonmuutokseen. Miksi? Mistä uskoni oikein kumpuaa?

Vastaus on aika monimutkainen, mutta tässä on lyhyt versio: “Tiedeyhteisö ja ihmiset joihin luotan ovat tätä mieltä, esitetty fysikaalinen mekanismi vaikuttaa järkevältä ja ilmaston lämpötilasta kerätty data tukee väitettä”. (Historiallisesti olen päätynyt uskomukseeni varmaankin sen kautta, että opettajani ovat kertoneet ilmastonmuutoksesta, mutta tämä ei ole enää nykyään keskeinen syy uskomukselleni.)

Ja nyt kun on selvempää, millasilla pilareilla uskomukseni lepää, huomaa myös, mikä saisi minut epäröimään uskomustani: se että vähintään yksi pilari horjuisi tai kaatuisi.

Toinen esimerkki: Kirjoittaessani tekstiä Kvantifiointi yritin keksiä tilanteita, joissa ihmisten kvantifioinnissa on ollut puutteita. Tovin mietittyäni en keksinyt siistejä esimerkkejä tekstiä varten.

“Hmm, ilmeisesti minä kuitenkin uskon ihmisten kvantifioinnin olevan heikkoa, vaikken keksikään pitkää listaa esimerkkejä.”

“…joten ehkä syyt uskomukselleni ovat jotakin muuta kuin ne hypoteettiset esimerkit, joita en keksi.”

“…joten ehkä voisin vain kertoa suoraan oikeat syyt uskomukselleni.”

Toisaalta tekstin ja uskomusteni taustalla on oikean elämän esimerkkejä, joita vain on kontekstisidonnaisuuden vuoksi vaikea käyttää tekstissä (ja joista suuren osan olen unohtanut nopeasti). Uskomustensa syitä on usein vaikea kommunikoida.

Yleinen periaate: Uskomus on täsmälleen niin hyvä kuin syyt, joiden takia siihen on päädytty. Siinä kohtaa kun uskomus muodostuu, niin mitkään myöhemmin keksityt perustelut eivät enää muuta sen hyvyyttä. Väite on jo valittu ja se on joko tosi tai epätosi. Jälkikäteen perustelujen generoiminen tunnetaan nimellä rationalisointi, eikä sillä ole mitään tekemistä totuudenmukaisten uskomusten kanssa (hämäävästä nimestään huolimatta).

Varsin tyypillinen lähestymistapa epistemisten erimielisyyksien käsittelyyn on Väittely. Ihmiset esittävät perusteluja näkemyksilleen. Paremmat perustelut esittänyt ja Vastustajan argumentit kumoava on Voittaja.

Tämä on surkea tapa.

“No mutta eihän keskustelut oikeasti näytä tuolta”, kuuluu vastalause.

Hyvä on, arkielämässä ei juuri tule tehtyä iso-v Väittelyitä, joilla on virallinen voittaja. Näkisin keskustelujen silti olevan aivan liian usein pieni-v väittelyitä. Ihmisten asenne on se, että tulee esittää mahdollisimman hyvät perustelut. Suhtaudutaan toiseen niin, että hän on vastakkaisella puolella. Kognitiiviset prosessit keskustelun aikana näyttävät samoilta kuin Väittelyissä.

Mikä on refleksinomainen reaktiosi, kun keskustelukumppasi esittää perustelun näkemykselleen? Pyritä kumoamaan se? Keksimään itse parempi omalle kannalle? Kutsuu tätä miksi kutsuu, kyse on oleellisten tekijöiden kannalta väittelystä. Pohditko, kuinka validi toisen perustelu on, ja vasta sitten vastaat? Paljon parempi.

Yritätkö generoida perusteluja näkemyksellesi? Pyritkö osoittamaan vastustajan vääräksi? Taas, väittely.

Mietitkö, miksi uskot mitä uskot? Yritätkö ymmärtää, miksi toinen uskoo mitä uskoo? Hyvä. Keksitkö tavan saada relevanttia informaatiota erimielisyyden ratkomiseksi? Erittäin hyvä.

Perusteluja saa tietysti esittää silloin, kun ne oikeasti ovat relevantteja omien uskomusten kannalta. Kaikki perustelut eivät ole tällaisia. Välillä perusteluja esitetään sen takia, että ne ovat omalla puolella. Välillä esitetään epävalideja argumentteja, koska ne kuulostavat vakuuttavilta. Välillä sanotaan jotakin, joka on enemmänkin retorinen keino kuin varsinainen perustelu tai väite.

Omakohtaisen kokemuksen ja pohdinnan lisäksi uskomukseni väittelyiden huonoudesta perustuvat tutkimukseen “Role induced bias in court: An experimental analysis”, jossa kokeeseen osallistuneille arvottiin puolustajan tai syyttäjän roolit. Ja miten kävi? “We show that assuming the role of a defense counsel or prosecutor leads to role induced bias even if people are highly motivated to give unbiased judgments.” Tulkitsen tämän niin, että väitteleminen on herkästi vahingollista, ja käynnistää haitallisia kognitiivisia prosesseja.

Hmm, no ei. Minä huijasin. Tämä ei ole oikea syy uskomukselleni.

Uskomukseni väittelyiden haitallisuuteen perustuvat laajemmin kaikkeen siihen, mitä tiedän kognitiivisesta psykologiasta. Lukemalla kymmenen tai sata esimerkkiä ihmisten kognition epätäydellisyyksistä saa yleisen mallin, minkä seurauksena tämän yksittäisen tutkimuksen tulokset tuntuvat uskottavilta. Mutta epämääräisesti kognitiivisesta psykologiasta ja “yleisestä mallista” puhuminen ei väittelytilanteessa kuulosta kovin vakuuttavalta, toisin kuin aiheeseen liittyvän tutkimustuloksen esittäminen.

Eli tämä tutkimus on pikemminkin edustava esimerkki sellaisista asioista, joiden vuoksi uskon mitä uskon. Se ei ole kirjaimellisesti syy uskomukselleni – en ollut lukenut tutkimusta ennen tämän tekstin kirjoittamista (vaikkakin muistin lukeneeni jotakin tämän tyyppistä). Sanottuani tämän ääneen en koe toimintaani mitenkään epärehelliseksi tai rationalisoivani johtopäätöksiäni. Sen sijaan olen (toivottavasti) saanut välitettyä kuvaa uskomusteni syylle varsin tehokkaalla tavalla ja samalla kertonut kiinnostavasta tutkimuksesta aiheeseen liittyen. Uskomukseni perustuvat tämän tyyppisiin asioihin.

Lisäksi uutta informaatiota saa tietysti etsiä, eikä se tarkoita, että silloin rationalisoisi tai yrittäisi puolueellisesti etsiä perusteluja. Oleellista on kyetä muuttamaan uskomuksiaan silloin, jos vaikkapa vastaan tullut tutkimus antaakin eri tuloksia kuin odottaisi. Olisin ollut yllättynyt, jos tutkimus olisi saanut vastakkaisia tuloksia. Se ei suoraan olisi muuttanut näkemystäni väittelyistä päälaelleen – minulla on muitakin syitä uskomuksilleni – mutta olisin uudelleenmiettinyt joitakin asioita ja ollut hieman vähemmän varma aiemmista uskomuksistani.

Kysymys “Miksi uskon mitä uskon?” on hyvä työkalu, jonka avulla keskustelut suppenevat paremmin kohti totuutta.

Asennoituminen keskusteluun on kevyempää. Minun ei tarvitse puolustella nykyisiä uskomuksiani ja sitoutua niihin tunnetasolla. Tavoitteeni ei ole vakuuttaa muita. Voin vain kertoa, miksi uskon mitä uskon. Toinen voi sitten arvioida, ovatko nämä hyviä syitä.

Keskustelussa ihmisten ei tarvitse asettua vastakkain, vaan he voivat tehdä yhteistyötä päästäkseen kohti totuutta. Olemme eri mieltä – mistä se johtuu? Mitä sinä tarkalleen uskot ja miksi uskot niin? Entä minä? Kritiikki uskomuksiani kohtaan ei ole kritiikki minua kohtaan. Se ei ole vastustajan esittämä hyökkäys, jolta minun täytyy puolustautua.

Lisäksi väärässä oleminen on helpompi huomata ja käsitellä, jos ei ole juuri hetki sitten perustellut hanakasti näkemystään. Virhe on toki virhe, ja sen kuuluu johtaa uskomusten muutokseen. Mutta ei muuta. Sen ei pitäisi tuntua siltä, että oma joukkue häviää. Voi vain todeta “hups, olin väärässä”, päivittää uskomuksiaan ja jatkaa eteenpäin.