Kuulin kerran vinkin “kannattaa laittaa pyykinpesukone käyntiin myöhään illalla, koska silloin sähkö on halvempaa”.

“Ei kuulosta järkevältä”, mietin, ja laskin sitten säästön: Tavallisen pesukoneen sähkökulutus on noin kilowattitunti per kerta. Sähkön hinta vaihtelee, mutta päivän minimi ja maksimi ovat keskimäärin kokoluokkaa 10 senttiä kilowattitunnilta (mikä asettaa ylärajan säästölle).

Kymmenen senttiä.

Sivuutan tarkemman analyysin, sillä tämä ei ole asia, johon kannattaa käyttää vaivaa. Vaikka todellinen arvo voisi olla hieman isompikin, niin joka tapauksessa säästöä syntyy niin vähän, että aika ja energia kannattaa käyttää johonkin muuhun.

Kvantifiointi eli asioiden laskeminen ja mittaaminen luvuilla ei tapahdu luonnostaan. Ihmisten numeeriset intuitiot ovat huonoja, joten intuition sijasta asioita pitää oikeasti miettiä. Omat kokemukset taas tukevat sitä, että kvantifiointia tulee tehtyä liian vähän (aivan kuten usein tulee mietittyä asioita liian binäärisesti).

Lukujen käsittely ja kvantifiointi ovat opittuja taitoja. Suuret luvut eivät tunnu oikean kokoisilta. Asiaan liittyy erinäisiä kognitiivisia vinoumia: asioiden arvottamisessa määrät ja kokoluokat sivuutetaan ja epävarman tapahtuman painotus on epäsuhtainen sen todennäköisyyteen.

Monesti kvantifiointi on haastavaa. Voi olla, että tarvittavat luvut eivät ole tiedossa. Ehkä ei ole selvää, mistä asioista edes haluaisi lukuja. Kenties lopputulokseen vaikuttaa monet tekijät, eivätkä kaikki näistä taivu luontevasti lukumuotoon. Tällöin kvantifiointia tulee tehtyä vielä vähemmän kuin helpoissa “pesukoneen sähkönkulutus” -esimerkeissä.

Näen kvantifioinnilla olevan hyötyä myös tällaisiin tilanteisiin (“kaikki mallit ovat väärässä, mutta jotkut ovat hyödyllisiä”). Haen takaa kuitenkin vielä keskeisempää ja yksinkertaisempaa pointtia: ihmiset eivät usein mieti asioiden suuruusluokkia lainkaan.

Tarkoitan sitä, että kun ihmiset sanovat asioita kuten “A on kasvanut” tai “B vaikuttaa C:hen” tulisi miettiä myös sitä, ovatko kasvut tai vaikutukset suuria vai pieniä. Monesti nämä väitteet ovat kirjaimellisesti tulkittuna mitäänsanomattomia ja ne voivat antaa illuusion siitä, että ymmärtää ilmiötä.

Epäonnistuminen näyttää esimerkiksi siltä, että ydinvoimalaa suunnitellessa jumitutaan pyöräkatoksen materiaalin valintaan. Ei käy kiistäminen, etteikö hyvällä pyöräkatoksen suunnittelulla voida säästää rahaa – siksi siitä onkin houkuttelevaa keskustella – mutta ajan voisi silti käyttää paremmin.

Rahan tapauksessa tasapainottelu sujuu ihmisiltä helpommin: rahan laittaminen yhteen paikkaan on tietysti pois toisaalta. Tämän vuoksi “jos ostan tämän, saanko siitä arvoa?” on hieman väärä kysymys. Sen sijaan tulee kysyä “miten tähän käyttämäni raha ja saamani hyöty suhtautuvat muihin vaihtoehtoihin?” (eli miettiä ns. vaihtoehtoiskustannuksia) tai kansantajuisemmin “saanko tästä rahoilleni riittävästi vastinetta?”

Sama periaate soveltuu yleisemminkin: myös ajan tai muiden resurssien laittaminen yhteen paikkaan tarkoittaa, ettei niitä laiteta toiseen paikkaan. Mikä ei tarkoita, että asioita kannattaisi ajatella köydenvetona tai nollasummapelinä, jossa kilpaillaan tietystä kiinteästä potista – päinvastoin, tekstin pointtihan on, että joihinkin paikkoihin resurssit kohdentamalla saadaan enemmän sitä mitä halutaan. Tämän vuoksi ei tule miettiä “jos tähän käytetään resursseja, saadaanko siitä arvoa?”, vaan “saadaanko tästä vaihtoehdosta panostukselle riittävästi vastinetta?”