Arkipäiväisessä keskustelussa puheenvuorot ovat yleensä lyhyitä. Pitkän monologin pitäminen on etiketin vastaista ja puheenvuoron pidetessä keskeytyksen todennäköisyys kasvaa. Mietintätauon pitäminen monologin keskellä johtaa niin ikään siihen, että joku esittää kysymyksiä tai kommentteja, ja keskustelu ajautuu muualle.

Tämän dynamiikan seurauksena suullinen kommunikointi on lokaalia: Pidettävät puheenvuorot ovat lyhyitä. Samanaikaisesti voi esittää vain yhden tai pari esimerkkiä (sen sijaan, että lueteltaisiin pitkiä listoja). Esitettävät muutos- tai parannusehdotukset lähtevät nykyisestä tilasta ja muuttavat vain yksittäisiä tekijöitä isompien muutosten sijasta. Ideat eivät mene syvälle, niitä ei voi kasata päällekkäin torniksi, vaan ajatukset rakentuvat kaikkien jakamien näkemysten ja pohjatietojen päälle. (Tämä vaikutus vahvistuu ihmismäärän kasvaessa – kahden tai kolmen hengen kesken saa helpommin aikaan “aitoja” keskusteluja kuin kahdeksan hengen porukassa.)

Kuvitellaan esimerkiksi, että satun puhumaan koulutuksesta ja sen kehittämisestä tuttujeni kanssa. Yksittäisiä asioita, kuten “lisätään/poistetaan oppiaine X” tai “muutetaan sen opetussisällöstä tuo ja tuo asia”, saa helposti käsiteltyä. Sen sijaan oppiainelistan uudelleenmiettiminen kokonaan on haastavampaa: tämä vaatisi kynää, paperia, miettimisaikaa ja itse miettimistä.

Sitten voi myös esittää vielä suurempia ja epälokaalimpeja ehdotuksia, kuten “luovutaan oppiaineista kokonaan ja tarjotaan vain yksittäisiä kursseja pienemmistä teemoista”.

“Ahaa, esimerkiksi millaisia kursseja?” kysyy keskustelukumppanini.

Hermostun. Minulla on pari aiemmin mietittyä ideaa mielessä, mutta tarvitsen vielä jotain. Olisiko tuo? Ai niin, kyllähän sitä vähän käydään lukiossa. Entä tämä? Ei vaikuta kriittiseltä, mutta kelvatkoon. Entä… oivoi, olen pitänyt liian pitkän tauon, pitää alkaa sanoa jotain.

“No tuota, voisi olla keskustelutaitoja, ja henkilökohtaisen talouden perusteet, ja kognitiivisista vinoumista”, saan sanottua.

“Ensimmäiset kaksi kuulostavat ihan hyviltä yläkouluun tai lukioon. Kognitiivisista vinoumista on puhetta psykologian kurssilla. Ei taida vaatia koko järjestelmän uudelleenrakentamista?”

Mumisen kuinka kognitiivisia vinoumia voisi käsitellä paljon paremmin, mutta annan asian olla.

Tekstin välityksellä kommunikoidessa sen sijaan on rajattomasti aikaa miettiä, ja sitä keksiikin enemmän aiheita, jotka eivät sovi niin siististi nykyisten oppiaineiden alle ja joita voisi hyvin sisällyttää opetukseen. (Mainitsen toisessa tekstissä joitakin ehdokkaita verrattain tärkeistä asioista, joita koulussa ei juuri opeteta.)

Kyse ei ole kuitenkaan tästä nimenomaisesta ideasta (en oikeasti ole miettinyt sitä kovinkaan kauaa). Keksin sen vain esimerkkinä aiheesta, jota olisi vaikea käsitellä suullisesti ilman, että aihetta on miettinyt pidempään etukäteen.

Toinen esimerkki: Mihin matematiikkaa tarvitaan? -tekstissä avasin yhtä keskeistä syytä sille, miksi pidän (tietyntyyppistä) matematiikkaa hyödyllisenä. Vastaus ei ole sellainen, jonka pystyisin välittämään suullisesti arkipäivän keskustelussa – vaikka olen miettinyt asian jo valmiiksi ja kirjoittanut siitä tekstinkin. Teksti nimittäin hyödyntää toistakymmentä esimerkkiä, joista kunkin käsitteleminen vie aikaa, kaikkia ei kuitenkaan muista ja jossakin kohtaa pitää pysähtyä miettimään, mitä haluaakaan sanoa ja miten. (Suhtaudun nykyään hieman ymmärtäväisemmin siihen, ettei minulle ole aiemmin tarjottu tyydyttävää vastausta kysymykseeni.)

En ole keksinyt hyviä tapoja kiertää keskustelujen lokaaliusongelmaa – muuta kuin tietysti sen, että kirjoittaa ajatuksensa ylös.