Kieli ei ole eksaktia. Tämä tuntuu melko välttämättömältä. Välillä se on hyvä. Kontekstista pystyy päättelemään paljon. Asioita voi sanoa lyhyesti. Ja yleensä asiat eivät ole niin täsmälleen. Riittää sanoa jotakin vähän sinne päin ja pointista saa silti kiinni. Kaikki tietävät, mitä tarkoitetaan.

Välillä asiat eivät suju niin hyvin. Välillä se on huono asia, että asioita sanotaan “vähän sinne päin” ja että lauseet, jotka kuulostavat suunnilleen samalta, pyöristetään samoiksi. Esimerkiksi silloin, jos näillä “suunnilleen samoilla” väitteillä on eri totuusarvot tai jos ihmisillä on niistä eri uskomukset. Keskustelussa ei päästä riittävään tarkkuuteen. On kuin yrittäisi maalata tarkkoja yksityiskohtia leveällä pensselillä.

Esimerkki: hyvin spesifi kritiikki, esimerkiksi “aiempi kommenttisi oli hieman epäkohtelias” tai “tuo argumentin vaihe ei ole validi” tulkitaankin laajempana kritiikkinä, esimerkiksi muodossa “olet ilkeä ihminen” tai “uskomuksesi on väärä”. Osa näistä tulkinnoista tapahtuu alitajuisesti sanattomalla tasolla. Sitä voi perustella niin, että spesifikin kritiikki on evidenssiä sille, että sen esittäjällä on muutakin kritisoitavaa. Ihmisillä on kuitenkin taipumusta ajatella, että yhden hyvän ominaisuuden omaavat asiat ovat hyviä myös muilta ominaisuuksiltaan, ja vastaavasti huonoille ominaisuuksille. Tällöin käytetään leveimpiä mahdollisia maalisuteja (asiat ovat joko “hyviä” tai “pahoja”) silloinkin, kun se ei selvästikään ole järkevää.

Toinen esimerkki: “En tiedä, päteekö tuo” kuulostaa kovasti siltä, että on eri mieltä, eli “mielestäni tuo ei päde”. Näin tätä fraasia usein käytetäänkin, jolloin on vaikea kommunikoida sitä, ettei kirjaimellisesti tiedä, päteekö väite. Muut tarkat erottelut uskomusten vahvuuksien välillä (esimerkiksi “en pidä tuota todennäköisenä” ja “pidän tuota epätodennäköisenä”) eivät niin ikään onnistu. Kerran kommenttini “laitan tuolle alle 50 % todennäköisyyden” referoitiin muodossa “Olli sanoi, että ei ole mahdollista”.

Tähän teemaan liittyy lukemani lainaus, joka kuului suunnilleen “ihmiset ajattelevat väitteen ‘hän on nuori, pitkä ja tummahiuksinen’ negaation olevan ‘hän on vanha, lyhyt ja vaaleahiuksinen’”.

Sitten on tilanteet, joissa joku pitää muiden ihmisten toimintaa typeränä ja sanoo “miksi ihmiset tekevät noin?” Tämä on tässä tapauksessa retorinen kysymys, joka ajaa samaa roolia kuin kommentti “tuo toiminta on typerää” tai “ihmiset ovat tyhmiä”. Ja jos näitä kommentteja pidetään samoina, alitajuisesti toinen korvataan toisella, niin “ihmiset ovat tyhmiä” näyttäytyy vastauksena retoriseen kysymykseen, selityksenä sille, miksi ihmiset toimivat miten toimivat. Ja kun kysymykselle on löydetty ilmeinen vastaus, niin asiaa ei tarvitse oikeasti ajatella – missään kohtaa ei tule mietittyä, että tosiaan, miksi ihmiset toimivat (minun mielestäni) typerästi.

Tällaista sumuisuutta on helppo käyttää epärehellisesti: Esitä monitulkintaisia väitteitä. Vaihtele vaivihkaa niiden merkitysten välillä. Joskus väitteet tulee (tietysti) tulkita kirjaimellisesti ja joskus (tietenkin) “niin kuin ne on tarkoitettu”. Rivien välistä voi viestiä jotakin, mitä ei kuitenkaan tarvitse sanoa suoraan. Esitä matalan informaation väitteitä, jotka ovat kirjaimellisesti (selvästi) tosia, mutta joilla saat luotua haluttua kuvaa. Näin ei jää mitään yksittäistä kohtaa, jota voisi kritisoida, ja siten kritiikiltä on helppo puolustautua. (Erityisesti missään kohtaa sinun ei tarvitse esittää epätosia väitteitä – päinvastoin, esittämäsi faktuaaliset väitteet ovat selvästi tosia.) Sopivaa retoriikkaa käyttämällä ei tarvitse esittää varsinaisia väitteitä, ja voit piilottaa kommenttien taakse epävalideja argumentteja.

Keskeisin ongelma ei kuitenkaan tälläkään kertaa ole helpot maalitaulut ja tietoinen, tarkoituksellinen epärehellisyys. Tällaista toimintaa tuntuu esiintyvän ylipäätään silloin, kun päädytään väittelemään, enkä kiistä, ettenkö tunnistaisi edellisestä kappaleesta jotakin tuttua myös omalta kohdaltani. Vielä yleisemmin, usein ihan tavallisissakaan tilanteissa ihmiset eivät sano ajatuksiansa suoraan. Mielikuvia luovaa retoriikkaa tulee vastaan jatkuvasti.

Ja kuten usein, vaikka tekstissäni kirjoitan kommunikaatiosta, ongelmia on syvemmällä itse ajattelussa. En usko, että ihmiset kyllä ajattelevat asiat selkeästi, mutta kommunikoivat ajatuksensa epätarkasti. (Tai siis uskon, että näin ei ole.) Kielen ja kommunikaation sumuisuus vaikuttaa myös ajatteluun. Jos puhe on “jotakin sinne päin”, kenties ajattelukaan ei ole niin kirkasta.

Toisaalta ilmiö toimii myös toiseen suuntaan. Yleinen viisaus “ajatusten kirjoittaminen selkeyttää niitä” vaikuttaa oikealta, ja sama koskee myös puhetta. Puheessa ja tekstissä esiintyviä monitulkintaisuuksia ja sumuisuuksia on helpompi huomata: pään sisällä “aiempi kommenttisi oli hieman epäkohtelias” voi tuntua samalta kuin “olet ikävä ihminen”, mutta auki kirjoitettuna nämä ovat ilmiselvästi eri asioita. Puhe ja teksti antavat siten helpomman harjoitteluympäristön, ja niissä esiintyviin epätarkkuuksiin saa terävöitettyä vähintäänkin omaa kommunikaatiotaan ja parhaimmillaan myös ajatteluaan.