“Raiteisiin on köytetty viisi ihmistä. Raitiovaunu on ajamassa heidän ylitseen. Voit kuitenkin vääntää vipua, jolloin vaunu ajautuu toiselle raiteelle ja ajaa yhden ihmisen yli. Väännätkö vipua?”

“Jos hiekkakasasta poistetaan yksitellen hiekanjyviä, niin missä kohtaa se lakkaa olemasta hiekkakasa?”

“Mitään ei voi oikeasti tietää tai todistaa varmaksi.”

Tällaiset kymykset ja väitteet tuppaavat laittamaan ihmiset filosofiatilaan (tai ne ovat filosofiatilan aiheuttamia). Kuten kaukotilassa, filosofiatilassa ihmiset miettivät asioita hyvin eri tavalla kuin arkielämässä. Ja kuten kaukotilassa, näen filosofiatilan ajattelun olevan heikompaa kuin tavallisesti, minkä vuoksi sitä kannattaa välttää.

Käsittelen tässä raitiovaunuongelmaa esimerkkinä filosofisesta ajatusleikistä. Näen ongelman tarkoituksen, silloin kun se ei ole viihteellinen, olevan moraalisten intuitioiden kaivaminen ihmisistä ulos. Yleensä ihmisistä kyllä saa vastauksia ulos, mutta harvemmin keskustelu on kovin laadukasta.

Selkein ongelma ajatusleikissä on, että sen premissi on, jos nyt ei epärealistinen, niin hyvin epätodennäköinen.

“Ei sen olekaan tarkoitus olla realistinen, vaan tavoite on saada sellaisia yleistyviä ajatuksia moraalista, jotka soveltuvat ajatusleikin ulkopuolelle”, kuuluu vastalause.

Vastalauseeni vastalauseelle on, että käytännössä näin ei käy.

Nimittäin yksi kohtalaisen yleinen keskustelun etenemissuunta on tarkentavat kysymykset kuten “kuinka paljon aikaa on, ennen kuin ratikka ajaa ihmisten yli?” tai “ehdinkö mennä päästämään ihmiset köysistä ennen ratikan saapumista?” Ei kuulosta hyvältä alulta yleisten ajatusten muodostamiseen.`

Toinen tapa, jolla keskustelu voi suistua raiteiltaan, on uusien ajatusleikkien kehittäminen. Entä jos vivun vääntämisen sijasta sinun tulee tönäistä lihava mies sillalta ratikan pysäyttämiseksi? Entä jos tämä lihava mies onkin se, joka köytti ihmiset raiteisiin kiinni? Entä jos oletkin lääkäri sairaalassa, ja voit pelastaa viisi potilasta ottamalla elimiä yhdeltä potilaalta (joka tämän seurauksena kuolee)?

Väittelytilanteessa näihin keksii kyllä ovelia argumentteja yksi toisensa jälkeen. Ohjaavatko ne ajatuksia tai toimintaa ihan oikeasti? En usko.

Yksi keskeinen puuttuva pala tällaisissa moraalisissa ajatusleikeissä on, että niissä oletetaan varmoiksi tilanteen premissit – siitäkin huolimatta, että ne ovat oikean elämän näkökulmasta hyvin epätodennäköisiä. Oma näkemykseni on, että episteminen epävarmuus on keskeinen aihe: totuudenmukaisten uskomusten muodostaminen on keskeinen osa moraalista toimintaa.

Uskon, että käytännössä, siis ajatusleikkien ulkopuolella, erimielisyydet parhaasta toimintatavasta ovat usein epistemisiä erimielisyyksiä (“mitä käy, jos teemme näin tai noin?”), ei erimielisyyksiä arvoissa (“onko tällainen tai tuollainen lopputulos hyvä?”). Tämä siitäkin huolimatta, että jakaumat ovat leveitä ja ihmisillä todella on erilaisia arvoja. Tästä syystä kaukaa haetut ajatusleikit, jotka laittavat ihmiset filosofiatilaan ja jotka lakaisevat alleen hyvin keskeisen (keskeisimmän?) vaiheen päätöksenteosta, eivät oikein miellytä minua.

“Jos hiekkakasasta poistetaan yksitellen hiekanjyviä, niin missä kohtaa se lakkaa olemasta hiekkakasa?”

Tähän keksii monenlaisia vastauksia. Joku voisi sanoa, että on jokin tietty raja, mistä lähtien hiekkakasa ei olekaan enää kasa: 37 hiekanjyvää ei vielä muodosta hiekkakasaa, mutta 38 muodostaa. Joku voisi sanoa, että jo neljällä hiekanjyvällä saa muodostettua kasan laittamalla yhden jyvän kolmen muun päälle. Ja kysyttäessä, minkä kokoiset asiat lasketaan hiekanjyviksi, joku vastaa, että suuret kivenlohkareetkin ovat teknisesti hiekanjyviä.

Samaan aikaan todellisuudessa ihmiset eivät käytä sanoja tällä tavalla – eivät edes he, jotka filosofiatilassa väittävät, että näin asiat “oikeasti ovat”. Kuten kaukotilassa, tuntuu että filosofiatilassa asenne on “minulla nyt saa olla minkälaisia näkemyksiä tahansa”, ja tavoitteena on esittää kiinnostavia näkemyksiä.

Näen filosofiatilan koskevan muitakin kuin selvästi filosofisia kysymyksiä.

Esimerkki: arvot. Kokemuksieni mukaan sanan “arvo” mainitseminen saa ihmiset tietynlaiseen mielentilaan, jossa he sanovat asioita kuten “arvo vastaa rahaa” tai “arvot ovat sama kuin onnellisuus”. Käytännössä ihmiset kuitenkin arvottavat muutakin kuin rahaa. (Oikeastaan tämä on täysin nurinkurinen tapa ajatella asiaa: ihmiset arvottavat monenlaisia juttuja, ja raha toimii vain työkaluna näiden asioiden saamiseen.) Ja arvojen samaistaminen onnellisuuteen sivuuttaa, no, kaikki muut arvot – kaiken, mikä ei koske oman mielen tilaa, mukaan lukien kaikki epäitsekkäät arvot.

“Mutta lopulta kaikki arvot ovat itsekkäitä. Haluat muiden ihmisten olevan onnellisia vain sen takia, että se on sinun arvojesi mukaan hyvä juttu.”

…ja olemme taas filosofiatilassa. Kyllä, arvot ovat se, mitä haluaa, joten teknisesti kaikki arvot ovat itsekkäitä. Teknisesti kivenlohkareet ovat hiekanjyviä. Kuitenkaan filosofiatilan ulkopuolella, siis oikeassa elämässä, arvoja kuten “muut ihmiset ovat onnellisia” ei mielletä itsekkäiksi ja tiiliskiveä ei kutsuta hiekanjyväksi.

Tässä on syy, miksi käytän sanaa “preferenssi” sanan “arvo” sijasta. Sana “arvo” kuulostaa ihmisistä filosofiajutulta ja ihmiset ryhtyvät ajattelemaan “filosofisesti” (lue: huonosti), kun taas “preferenssi” ajaa samaa asiaa virittämättä ansalankaa. Monesti vielä arkisemmat sanat kuten “tykätä” tai “haluta” toimivat myös.

Toisena esimerkkinä mainitsen sanan “rationaalisuus”, johon liittyy ties mitä hölynpölyä, kuten “rationaalinen ihminen on täysin itsekäs”. Olen vaikuttunut siitä, kuinka muutamaan sanaan saadaan ladattua useampi virheellinen väite. Rationaalisuus koskee sitä, miten saavuttaa tavoitteita, ei mitä tavoitteet ovat. Mitä taas tulee tavoitteisiin, yllä puhuin siitä kuinka ihmisillä todella voi olla epäitsekkäitä tavoitteita. Kritisoin toisaalla naiivia (mutta yleistä) käsitystä “rationaalisesta” ja “itsekkäästä” toiminnasta. Lisäksi sana “rationaalinen” tuntuu laukaisevan tietynlaisia reaktioita. Ja ei, “rationaalinen” ei ole synonyymi sanalle “tunteeton”.

Ja tietysti selkein esimerkki filosofiatilan käynnistävästä sanasta on itse “filosofia”, mutta tämä on oma tarinansa.