Luin joskus lyhyen kommentin, jonka olen hukannut, mutta jonka sisältö oli suunnilleen seuraava:

“Ollessani vuosia sitten matkoilla kaukana ulkomailla muistan jutelleeni eräälle perheenäidille. Jossakin kohtaa keskustelua äiti mainitsi hänen lapsensa olevan hieman tyhmä. Hämmästyin hetkeksi – eihän noin voi sanoa omasta lapsestaan! Mietittyäni hetken kuitenkin tajusin, että olisi ollut täysin tavanomaista sanoa ‘hän ei oikein osaa piirtää’ tai ‘hän ei ole kovin urheilullinen’. Heidän kulttuurissaan suhtauduttiin hyvin eri tavalla älykkyyteen kuin omassani.”

Sitä voisi äkkiseltään ajatella, että sana “tyhmä” on sanan “älykäs” vastakohta, eli että esimerkiksi ihmisestä se tarkoittaisi “kognitiivisilta kyvyiltä heikkoa”. Käytännössä sanaa kuitenkin käytetään eri tarkoituksissa ja se luo monia epäneutraaleja mielikuvia – ikään kuin ihmisen kutsuminen tyhmäksi olisi negatiivinen arvio hänestä yleisesti.

Kyse ei kuitenkaan ole pelkästään itse sanasta. Nimenomaan asiat, jotka liittyvät älykkyyteen tai muihin samalla suunnalla oleviin asioihin, tuntuvat herättävän tietynlaisia reaktioita ihmisissä.

Yläkoulussa opetin luokkakaverilleni jotain matematiikkaan liittyvää. Sanoin “tämä kohta ei oikeastaan ole niin vaike–”, ja minut katkaistiin kommentilla “hyvä sun on sanoa!”.

Silloin ihmettelin tätä kommenttia. Enkö minä nimenomaan ole hyvä sanomaan, kun minä kerta osaan tämän asian ja siten tiedän mitkä kohdat ovat vaikeita ja mitkä ei? (Kyllä, olen tietoinen, että eri asiat ovat vaikeita eri ihmisille.) Olen törmännyt sanatarkkaan “hyvä sun on sanoa” -kommenttiin muissakin konteksteissa.

Syy sille, miksi ihmiset sanovat näin, valkeni minulle vasta itse päästettyäni saman lauseen suustani, kun pianonsoittoa osaavani tuttava kommentoi jonkin artistin melodioiden olevan aina yksinkertaisia. “Miksi minä sanoin noin?” Totesin tämän olleen refleksinomainen reaktio sille, kun joku yritti napata statusta sillä kuinka jotkin asiat ovat hänelle helppoja. Moinen ei käy: häntä pitää siis näpäyttää, jotta hän palaa hänelle kuuluvalle paikalleen.

Toisessa tilanteessa keskustelin kaverini kanssa ja yritin selittää yhtä monimutkaisempaa asiaa. Tämä on suullisesti haastavaa ja toinkin tämän esille (mutta tietysti yritin selittää silti). Ulkopuolinen kommentoi (imitoiden) “minä vain olen fiksumpi kuin sinä”.

Kolmas tapaus: kerroin viime aikoina lukemastani matematiikasta ja kuinka se on ollut samanaikaisesti hyvin hyödyllistä ja helppoa verrattuna tutkimusmatematiikkaan tai edes yliopiston maisterikursseihin. “Semmoiset Dunning-Krugerit sieltä”, kuului vastaus, ilmeisesti implikoiden että olen naiivi aloittelija, joka yliarvioi oman osaamisensa.

Missään näistä tilanteista ei suoraan puhuttu “älykkyydestä” tai “tyhmyydestä”, mutta nämä konseptit ovat reaktioiden taustalla. Matematiikan helppoushan riippuu ihmisen älykkyydestä – kuten myös se, onko melodia yksinkertainen tai sattuuko tietämään jotakin mitä on vaikea selittää toiselle. Ja edes epäsuorat viittaukset mihinkään älykkyyteen liittyvään saa aikaan status-reaktioita.

Toinen näkökulma on se, että kyse ei niinkään ole älykkyydestä vaan siitä, että ylipäätään mikään on helpompaa sinulle kuin muille. Jos sanot “kilometrin juokseminen kolmeen minuuttiin on helppo juttu”, niin saatat saada erikoisia katseita. Kuulostaa nimittäin siltä, että yrität sanoa olevasi parempi kuin muut – siis parempi juoksussa, mutta se kuulostaa vähän samalta kuin jos sanoisit olevasi parempi “yleisesti” (mitä ikinä tämä tarkoittaakaan).

Joka tapauksessa status-aspektit luovat häiritseviä dynamiikkoja keskusteluun. “Häiritseviä” siis silloin, jos tavoitteena on hyvä epi – monesti tietysti keskustelun tavoitteena ei ole hyvä epi, vaan nimenomaan muiden silmissä fiksulta näyttäminen ja statuksen saaminen. Eräs kuulemani sananvaihto, jota en muista sanatarkasti, tiivisti tämän hyvin:

“Keskustelussa saa hyvin kuulostettua itsevarmalta sanomalla asioita matalalla äänensävyllä.”

“Niin, mutta sitten näyttää tosi tyhmältä, jos sanoo itsevarmasti asioita, jotka huomataan epätosiksi 30 sekunnin mietinnällä.”

Tavoitteena ei suinkaan ole sanoa asioita yhtä itsevarmasti kuin omien uskomustensa varmuus, vaan vaikuttaa itsevarmalta ja saada muita vakuutettua. Ja jos sattuu olemaan väärässä, niin ongelmana ei ole se, että on ollut väärässä, vaan että näyttää tyhmältä (lue: menettää statusta). Keskustelun tavoitehan ei ole olla sen seurauksena vähemmän väärässä, vaan saada itsensä näyttämään fiksulta ja muut tyhmiltä. (Tai vielä useammin: tavoite on vain sanoa hauskoja tai viihdyttäviä asioita.)

Ja kuten ehkä pystyt jo arvaamaan, en pidä tätä ideaalina. Puhukoot he jotka tietävät. Keskustelun tavoite ei ole voitto ja toisten vakuuttaminen. Halu näyttää fiksulta tai välttää tyhmältä näyttäminen eivät niin ikään ole hyviä tavoitteita. Esiinny itsevarmana silloin ja vain silloin, kun uskomuksesi ovat vahvoja. Älä rankaise uskomusten rehellisesti jakamista.