“Ihmiskunta kuolee viimeistään sitten viiden miljardin vuoden päästä, kun Aurinko laajenee ja syö Maan.”

Homo sapiens on noin 300 000 vuotta vanha laji. Korkeakulttuurit syntyivät kymmenentuhatta vuotta sitten. Tieteellinen vallankumous alkoi 500 vuotta sitten, ja Kuussa käymisestä on 50 vuotta.

Viisi miljardia vuotta, siis 5 000 000 000 vuotta, on pitkä aika. Jos pitäisi veikata, niin sanoisin, että keksimme kyllä jotakin.

Miksi ihmiset sanovat, että viimeistään Aurinko nielee ihmiskunnan? Ehkä kyse on kvantifioinnin puutteesta ja yhden muuttujan malleista. Tai ehkä ihmiset ovat kuulleet tämän fraasin muualta ja toistavat sen aihealueen pompatessa esiin ilman, että he kyseenalaistavat sitä.

Luulen kuitenkin, että siinä on muutakin.

Lukiossa osallistuin erinäisiin tiedekilpailuihin. Muistan erään tapauksen, jossa pääsin kilpailussa jatkoon, mutta finaalin ajankohta oli vasta muutaman kuukauden päästä yliopisto-opintojeni jo alettua. Silloin mietin: “Voi voi kun se kilpailu on vasta tuolloin, en tiedä kiinnostaako minua enää sitten yliopistossa jokin lukion tiedekilpailu.”

Ja miten kävi?

Kiinnostihan se, suunnilleen yhtä paljon kuin lukiossakin. Yllätys!

Ongelmana oli, että yliopistoa miettiessäni käytin hyvin erilaista ajattelua kuin jos miettisin arkipäiväisiä aiheita kuten “tarvitseeko minun pestä pyykkiä?” tai “kutsunku kavereita kylään ensi lauantaiksi?” En miettinyt, mitä oikeasti odotan tapahtuvan. Yliopisto tuntui epämääräiseltä konseptilta. Alitajuisesti ajattelin, että yliopisto-opiskelijat ovat vanhoja ja kiinnostuneita ihan eri jutuista kuin pienet lukiolaiset, joten varmaan minäkin koen suuren muodonmuutoksen samalla sekunnilla, kun saan opiskeluoikeuden. (Näin ei käynyt.)

Kutsun tätä kaukotilaksi. Tulevaisuus nähdään erillisenä komponenttina. Se ei lähesty päivä tai vuosi kerrallaan, vaan sinne ilmestytään yhtäkkiä. Ajattelussa käytetään hyvin yksinkertaisia malleja, joista puuttuu sellaisia pikkuasioita kuten ihmiskunnan teknologinen kehitys.

Ennen kaikkea kaukotilassa ajattelu ei pohjaudu siihen, mitä oikeasti odottaa tapahtuvan.

Jos olisin kysynyt itseltäni “uskonko oikeasti, että kiinnostukseni kilpailuja kohtaan lopahtaa?” ja yrittänyt miettiä, mistä tämä johtuisi, niin olisin päässyt pois kaukotilasta. Olisin tajunnut, että tietenkään kiinnostus ei lopahtaisi. Mikä sen muka aiheuttaisi? Ei ainakaan se, että olen virallisesti yliopisto-opiskelija.

Kokemuksieni mukaan kaukotila aktivoituu hyvin herkästi silloin, kun puhutaan ihmiskunnan tulevaisuudesta – etenkin jos luvut ovat liian isoja nopean ajattelun käsiteltäviksi. (Ydinjätteen säilömisestä puhuttaessa olen kummaksunut, jos keskitytään 10 000 vuoden aikaskaalaan: olisin yllättynyt, jos vielä silloin jätteestä koituisi harmia, jota ei ole vaivatonta välttää.)

Toinen tapaus on vieraat tilanteet. Tällöin tulee helpommin takerruttua mielikuviin ja narratiiveihin, vaikka muu tietämys riittää hyvin sanomaan, etteivät asiat oikeasti toimi niin. Yllä esimerkki omalta kohdaltani.

Usein kaukotilaan liittyy ajatus siitä, että tulevaisuus on tietyillä spesifeillä tavoilla erilainen kuin menneisyys, vaikkei tälle ole symmetriaa rikkovaa syytä. Menneisyys tarjoaa runsaasti dataa, jolla päivittää uskomuksia. Kuinka hyvin hypoteesisi tulevaisuudesta ennustaisi menneisyyttä? Jos huonosti, niin sinulla on paras olla varsin hyvä syy sille, miksi tulevaisuus on erilainen.

Kaukotilanarratiiveja ei ole valittu niiden totuudenmukaisuuden vuoksi, vaan taustalla on jotakin muuta – kenties niiden yksinkertaisuus tai mielenkiintoisuus tai niiden luomat hyvät tunnetilat. Minusta tuntuu, että kaukaisista aiheista puhuttaessa ikään kuin unohdetaan, että tosiaan, uskomuksen hyvyyttä mitataan sen totuudenmukaisuudella. Sen sijaan asioihin suhtaudutaan asenteella “minulla nyt saa olla minkälaisia näkemyksiä tahansa” – eihän niitä oikein voi todistaa vääräksi (ja ehkä jos myöhemmin voitaisiinkin, niin asia on silloin jo unohdettu).