Teesi: Ihmiset vaihtelevat yllättävän paljon erinäisillä mittareilla. Tätä vaihtelua helposti aliarvioidaan. Annan alla esimerkkejä.

Monissa urheilulajeissa parhaimmat ovat todella hyviä verrattuna keskivertohenkilöön tai harrastelijaan. Esimerkiksi:

  • Maratonin (42,195 km) maailmanennätys on 2:00:35. En taida tuntea ketään, joka saa juostua edes yhtä kilometriä vastaavaa vauhtia (2:51!), tai oikeastaan ketään, joka pääsisi edes lähelle.
  • Penkkipunnerruksessa ennätykset ovat, säännöistä riippuen, n. 350–650 kg. Nämä ovat moninkertaisia lukemia verrattuna siihen, mitä itse saan tai mitä lajia enemmän harjoitelleet tuttuni saavat.

Maailman parhaimpien ylivoimaisuus tulee helposti otettua itsestäänselvyytenä. Minusta on silti yllättävää, kuinka hyviksi lajeissa voi kehittyä. Pelkästään kaveriporukkani juoksua tai penkkipunnerrusta katsomalla en päätyisi ajattelemaan “selvästikin maratonmatkan voi juosta pariin tuntiin” tai “kyllähän penkistä nyt ainakin 300 kiloa saa nostettua kun vähän treenaa” – ei olisi selvää, että nämä ovat asioita, joihin ihmiskeho realistisesti kykenee. Laajasti televisoidut urheilukilpailu kuitenkin paljastavat, mihin treenaamisella ja miljardien ihmisten joukosta parhaat poimimalla voi päästä.

Intuitioitaan voi testata katsomalla ihmisten suorituksia harvinaisemmissa lajeissa.

(Taas sama ilmiö: jos kavereiden kesken huviksenne pelaatte tetristä, on porukan “tosi hyvä pelaaja” aika kaukana siitä, mihin parhaat pystyvät.)

Seuraavaksi käsittelen hieman erilaista esimerkkiä. Synestesiassa ihminen assosioi yhden aistin ärsykkeitä toiseen aistiin. Esimerkiksi äänillä ja sanoilla voi olla omat värinsä, jolloin äänen kuullessaan henkilölle syntyy (tahdosta riippumaton) assosiaatio väriin.

Ensireaktioni synestesiasta kuullessani on hyvinkin saattanut olla “mitä ihmettä?”. Tämä ei ole asia, joka näkyy ulospäin. Tämä ei ole asia, jota olisin huomannut itselläni olevan missään määrin. En olisi etukäteen edes osannut keksiä, että joillakin ihmisillä voisi olla synestesia, ennen kuin tästä kerrottiin minulle. Synestesia ei kuitenkaan edes ole niin harvinainen. Käsitykseni on, että sitä esiintyy noin parilla prosentilla, mihin lukeutuu tuttujanikin.

Sitä alkaa miettimään, mitä muita vastaavantyyppisiä eroavaisuuksia ihmisten välillä on: sellaisia, mitä ei olisi tullut edes ajatelleeksi, jos niistä ei olisi kuullut, joita ehkä omasta tuttuvapiiristäkin löytyy ja joita ei välttämättä edes itse tiedostaisi omalla kohdallaan. (Synestesiasta puhuttuani olen huomannut, että myös minulla on tietyissä konteksteissa kirjain-väri-assosiaatioita.) Sitä myös miettii, mitä ne harvinaiset ovat.

Ihmisten mentaalisissa ominaisuuksilla on paljon vaihtelua myös arkisemmilla mittareilla mitattuina. Tässä on esimerkki itselleni tutusta aiheesta, matemaattisesta osaamisesta. Olen vuosien saatossa saanut kuvaa siitä, kuinka syvälle ihmiskunnan tietämys ulottuu ja minkä tasoisia huippumatemaatikot ovat. Ja… sitä on vaikea kommunikoida, kuinka iso on ero terävimmän huipun ja keskivertohenkilön välillä. Tähän väliin mahtuu niin ikään valtava määrä eri kehitysaskelia, joista monet tuntuvat jo yksinään valtavilta. (En tarkoita tätä “keskivertohenkilöä” väheksyen, aivan kuten maratonin maailmanennätystä hämmästellessäni tarkoitukseni ei ole väheksyä keskivertohenkilöä, joka ei saa juostua maratonia.)

Uskon ihmisten yleensä aliarvioivan sen, kuinka paljon vaihtelua ihmisten (ja yleisesti asioiden) välillä on. Yksi selkeä syy on se, että monet ominaisuuksista eivät näy ulospäin, jolloin on helppo sortua “kaikki ovat samanlaisia kuin minä” -ajatusvirheeseen.

Toinen merkittävä syy on kuplautuminen. Heuristiikka “tuttavapiirini antaa representatiivista dataa ihmisistä yleisesti” on yksinkertaisesti epätosi. Esimerkiksi hyvin suuri osa (kaikki?) samanikäiset tuttuni ovat opiskelleet lukiossa ja yliopistossa – tuttuja kun tulee poimittua koulun kautta. Niin ikään lukiovalintani perustui matematiikkapainotukseen ja harrastin matematiikkakilpailuja, mikä saattaa liittyä siihen, että kaveriporukkani on matemaattisen osaamisen suhteen erilainen kuin ihmiset yleisesti.

Välillä poistuessani erinäisten kuplien ulkopuolelle näen vilauksen siitä, kuinka leveitä jakaumat ovat, ja saan muistutuksen siitä, että tosiaan kaikki eivät ole samanlaisia kuin minä tai tuttuni. Silloin, kun tapaan ihmisiä, jotka eivät olekaan käyneet lukiota ja menneet suoraan yliopistoon opiskelemaan. Silloin, kun käyn tapaamassa isoisääni. Silloin, kun joku on käyttänyt paljon aikaa ja tietää paljon jostakin, mitä minä en ole oikeastaan ajatellut aiemmin.

Juuri jakaumien leveyden vuoksi kaikkia ihmisiä koskevat väitteet ovat epätosia, ja oikeastaan ne ovat epätosia kohtalaisen monen kohdalla. Tietysti kaikki osaavat lukea – kun siis unohdetaan riittävän nuoret ihmiset, tai riittävän vanhat, tai näkövammaiset, tai jotka kehityksellisen vaikeuden vuoksi eivät kykene lukemaan, tai joita ei erityisesti kiinnosta lukeminen ja jotka eivät kouluttaudu pitkälle ja jotka eivät arjessaan niin lue, tai jotka muista minulle tuntemattomista syistä eivät osaa tai kykene lukemaan. Ja tietysti “kaikki” tarkoittaa ihmisiä Suomessa. Siis nykypäivänä.

Nopealla haulla löytyykin Opetushallituksen tiedote, jossa kirjoitetaan “Vuoden 2018 Pisa-tulosten mukaan jo lähes 14 prosentilla suomalaisnuorista on riittämätön lukutaito arjen tilanteissa selviämiseen”, ja “Myös monella [suomalaisella] aikuisella on heikko lukutaito: kansainvälisen PIAAC-tutkimuksen mukaan vuonna 2012 noin 11 prosentilla 16–65-vuotiaista aikuisista oli suuria puutteita lukutaidossa.”

Nuorempana olin toistuvasti yllättynyt tämäntyyppisistä tilastoista. Sen jälkeen olen paremmin sisäistänyt sanonnan “jos olet toistuvasti yllättynyt, älä ole niin yllättynyt” ja sen, kuinka ihmisen ja hänen tuttujensa ominaisuudet eivät todellakaan ole riippumattomia toisistaan ja kuinka, kyllä, ihmiset todella ovat erilaisia.

Se mitä näet ei ole kaikki mitä on. Kenties kaikki kaverisi osaavat lukea ja kenties kukaan tuttusi ei nosta sataa kiloa penkistä. Siitä huolimatta jakaumilla on pitkät hännät.