Mielen teorialla viitataan kykyyn mallintaa muiden ihmisten mielentiloja, esimerkiksi heidän uskomuksia. Lapsilla tämä kyky kehittyy noin nelivuotiaana, jolloin he pystyvät yksinkertaisimmissa tilanteissa hahmottamaan toisen ihmisen uskomusten olevan virheellisiä.

Monesti tätä kykyä ei kuitenkaan tule käytettyä.

Olen useampaan otteeseen törmännyt seuraavaan tilanteeseen: Kerron kaverilleni jostakin hauskasta matemaattisesta pulmasta. Pulmasta hauskan tekee se, että ilmeiseltä tuntuva vastaus on väärä ja epäintuitiivisempi vastaus on oikea (esimerkki: sinisilmäisten saari). Välillä reaktio on nopeasti (hyvin vaihtelevalla itsevarmuudella) tokaistu ilmeinen väärä vastaus.

Ehkä minä en esittäisi tätä pulmaa, jos se ratkeaisi kahdessa sekunnissa.

Vähiten itsevarmat tapaukset voi selittää sillä, että on helpompi miettiä ääneen ja varmistaa ymmärtäneensä tehtävän oikein. Olen kuitenkin törmännyt tapauksiin, joissa mielen teorian hyödyntäminen on selvästi jäänyt vähemmälle.

Reflektointikykyä mittaavissa testeissä esiintyykin usein kysymyksiä, joissa nopea intuitiivinen vastaus on väärä. Tunnetuin lienee “Pallo ja maila maksavat yhteensä 1,10 euroa. Maila maksaa euron enemmän kuin pallo. Paljonko pallo maksaa?” (Se, että merkittävä osuus ihmisistä vastaa tähän kysymyksiin väärin, on hieman hälyttävää.)

Tässä on toisen tyyppisiä esimerkkejä keskustelutilanteista:

  • Kerron jostakin kuulemastani ideasta, sanotaan ennustusmarkkinoista. Joku vastaa, että sittenhän joku voi vaikuttaa ennustettavaan asiaan (vaikkapa vaalien voittajaan).
  • Sanon, etten pidä lukuteorian tutkimusta kovin hyödyllisenä. Minulle vastataan, että lukuteoriallahan on sovelluksia esimerkiksi kryptografiaan ja että perustutkimus on tärkeää.
  • Valmistuttuaan kandidaatiksi tuttuni päätti siirtyä opinnoista muihin asioihin. Tämän noustessa keskustelussa esiin hän sai usein kommentteja siitä, kuinka Kouluttautuminen Kannattaa Aina ja kuinka tutkinnot ovat hyödyllisiä työnhaussa.

Joissakin tapauksissa reaktiot ovat järkeviä. Esimerkiksi ennustusmarkkinoiden tapauksessa on minusta hyvä, että ihmiset jakavat mieleensä tulevia ajatuksia. Olen itsekin puolustanut ilmeisten ohjeiden ja väitteiden esittämistä. Tämä ei ole se, mitä kritisoin.

Se, mitä kritisoin, on kun nämä ajatukset esitetään muodossa “hahaa, löysin kriittisen ongelman, jonka vuoksi ennustusmarkkinat ovat käyttökelvottomia – et ole varmaankaan miettinyt tätä!” vaikka… oikeastaan olen miettinyt tätä. Se on juuri se yleisin vasta-argumentti, jonka ihmiset esittävät ideasta kuullessaan, juuri se, jonka keksii muutaman sekunnin mietinnällä.

Liioittelen vähän (ja tässä on vaihtelua ihmisten välillä). Joka tapauksessa olen käynyt lukuteoria-kryptografia-dialogin ainakin kolmesti niin, että toinen ihminen tietää minun tehneen väitöskirjan lukuteoriasta. Olen siis joskus saattanut kuulla, että lukuteorialla tosiaan on sovelluksia kryptografiaan. Ei myöskään ole ensimmäinen kerta, kun kuulen perustutkimuksen tärkeydestä.

Pointti ei ole se, että ihmisten pitäisi ääneen sanoa “mutta sinä varmaan olet miettinyt tätä asiaa aiemmin” ja nöyrtyä toisen edessä, vaan että ajattelisi asiaa, että mielessä kävisi hypoteesi “toinen on miettinyt asiaa aiemmin”. (En myöskään sano, että sinun tulisi olettaa toisen miettineen ilmeiset ajatukset ja vastakkaiset näkökulmat läpi – yksi pointeistani nimenomaan on, että ihmiset eivät luonnostaan ole reflektiokyvyn mestareita.)

Miksi tällä on väliä? Näin toimimalla päästäisiin helpommin oikeisiin keskusteluihin. Sen sijaan, että luetellaan aiheesta helposti mieleen tulevia ajatuksia (“kouluttautuminen kannattaa aina”) voidaan puhua toiselle ihmiselle. Mitä hän ajattelee? Mitä kokemuksia ja tietoa hänellä on? Miksi hän uskoo mitä uskoo? Ymmärränkö hänen näkemystään?

Hyötyjä on myös vähemmän vakavissa aiheissa – silloin, kun tavoite on vain jutella mukavia. Keskustelu on nimittäin mukavampaa, jos samaa keskustelua ei ole käynyt jo muutamaa kertaa aiemmin.

Kerran keskustelin erään henkilön kanssa aiheesta, josta olimme eri mieltä. Hän käytti suuren osan ajasta puhuakseen siitä, kuinka ihmiset, joilla on hieman samankaltaisia uskomuksia kuin minulla, ovat tietämättömiä, yli-itsevarmoja, eivät muuta näkemyksiään ja niin edelleen. Olin samaa mieltä, että tällaisia ihmisiä on olemassa. Olimme myös samaa mieltä siitä, että en ole tällainen “tyypillinen” tämäntyyppisiä uskomuksia omaava ihminen. Hän sanoi myös, ettei hänen pointtinaan ole se, että minä olisin sellainen. (Minulle jäi epäselväksi, mikä siinä sitten oli pointtina.) Siitä huolimatta suuri osa ajasta kului näiden muihden ihmisten kritisointiin.

Tämä ei tuntunut kovin mukavalta tai produktiiviselta. Me olisimme voineet puhua, tiedätkö, ihminen toiselle, ja käsitellä itse asiaa. Sen sijaan keskustelussa puhuttiin ristiin ja kritisoitiin tällaisten ja tuollaisten uskomusten omaavia ihmisiä. Huomautan, että “on olemassa tyhmiä ihmisiä, jotka ovat tuota mieltä” on varsin yleispätevä vasta-argumentti, ja olen aiemminkin puhunut helppoihin maalitauluihin keskittymisestä.

Ennen pitkää toki käsittelimme itse aihetta ja päädyimme ymmärtämään toistemme näkemyksiä paremmin. Lopulta näkemysmuutoksiakin tapahtui. Keskustelulla oli hyvätkin hetkensä – ne alkoivat siinä kohtaa, kun osallisena oli kaksi osapuolta, ei enempää eikä vähempää.