Nuorempana sain idean yhteisasumisesta: muutamasta tusinaan ihmistä voisi asua samassa suuressa asunnossa.

Näin tällä monia selkeitä hyötyjä: “economies of scale” (asioiden hinta tai vaiva per henkilö on pienempi ja hyödyt ovat suurempia), vahvojen sosiaalisten suhteiden muodostuminen, yleinen viihtyvyys, …

Kykenin toki näkemään myös haasteita: sopivan kokoonpanon löytäminen vaikuttaa vaikealta, joidenkin preferenssierojen ratkominen ei välttämättä onnistu, entä jos joku haluaa muuttaa pois tai elämäntilanteet muuttuvat, …

Puhuin ideasta tutuilleni. Mieleenpainuvin vastaus oli jotakuinkin seuraava:

“Kuulostaa siltä, että yrität rakentaa paratiisia, ja ne eivät oikein onnistu.”

Mikä ihmeen yleispätevä vasta-argumentti tämä on?

On olemassa yksinkertainen resepti minkä tahansa parannusehdotuksen alas ampumiseksi: labeloit sen “paratiisiksi” (tai “utopistiseksi” tai “idealistiseksi”), ja kas, selvästi vain sinisilmäinen optimisti voisi kuvitella sen olevan realistinen. “Paratiisin rakentaminen ei onnistu” kuulostaa viisaalta, kunnes tajuaa sen olevan väite “Epärealistisen hyvän asian rakentaminen ei ole realistista” uudelleenmuotoiltuna.

Tämä on poikkeuksellisen selkeä esimerkki, mutta olen huomannut yleisen ilmiön, kuinka uutta ideaa lähtökohtaisesti kritisoidaan ja kuinka siihen yritetään tökkiä reikiä. Kriitikkotila käynnistyy, ja kritiikkiä tulee generoitua ja esitettyä, vaikkei se olisi erityisen laadukasta.

Muistan kerran vastanneeni tällaisessa roolissa olleen henkilön kritiikkeihin mielestäni varsin hyvin, mutta tämä ei tuntunut johtavan minkäänlaiseen uskomusten muutokseen hänen toimestaan. Kohtelias tulkinta on “hänen esittämänsä vasta-argumentit eivät olleet oikeasti ne syyt, joiden takia hän oli ideaa vastaan”, mutta uskoisin myös epäkohteliaan tulkinnan “hän oli kriitikkotilassa / status quo -vinouman uhri ilman järkeviä syitä näkemykselleen” olevan kohtalaisen totuudenmukainen.

Ei välttämättä olisi pahitteeksi alustaa kritiikkiänsä sanoilla “kiinnostava idea”. Puhumattakaan siitä, että itse miettii, voiko idean ongelmia korjata tai onko siinä jotain toimivaa pienempää osaa. Tietenkään keskustelun voittoa tavoitellessa näin ei kannata tehdä, mutta muussa tapauksessa voi myös itse ottaa vastuuta idean jalostamisesta.

Välillä mietin, puuttuuko ihmisiltä uskoa siihen, että asiat todella voisivat olla paremmin. Voisivatko ne olla huonommin? Ehdottomasti! Ovatko asiat nyt huonosti? Totta kai! Voisivatko ne olla paremmin? Kuulostaa naiivilta.

Kerran puhuin kaverilleni lukemastani utopiaan sijoittuvasta fiktiosta ja siinä olleesta mielenkiintoisesta konseptista. Sanan “utopia” mainitseminen kuitenkin johti keskustelun sivuraiteille enkä päässyt itse aiheeseen. Toinen osapuoli varmaan ajatteli minun olevan naiivi tai jotakin. Jälkikäteen pohdin, että tuskin olisin saanut vastaavanlaista reaktiota jos tarina olisikin sijoittunut dystopiaan – ainakin olen lukenut useamman tällaisen kirjan, enkä ole saanut vastaavanlaisia reaktioita.

Negatiivinen palaute on yliedustettuna kaikesta palautteesta. Jos on virheitä tai parannettava, niin siitä tietysti huomautetaan. Jos taas kaikki on hyvin, niin silloin tietenkään ei. “Mitä, eihän minulla ole mitään sanottavaa, minusta se oli hyvä”. Näen tällaisella positiivsella palautteella olevan hyötyjä sen “mitäänsanomattomuudestaan” huolimatta, ja harvoin siitä on haittaa.

Ja joskus ihmisten taipumus negatiivisuuteen ja kriittisyyteen johtaa siihen, että asiat eivät ole paremmin. Välillä olen tehnyt asioita, joista minä ja muut hyötyvät. Välillä on käynyt niin, että saamani palautteen negatiivisuus tekee kokemuksesta ikävämmän kuin jos en olisi tehnyt mitään. Arvaa miten käy.

Status quon puolustajilla on helppoa: tarvitsee vain kritisoida, ja asiat ovat tapahtumatta kuin itsestään.