Kirjoittaessani olen pyrkinyt välttämään harvinaisia ja teknisiä sanoja, joita lukija ei välttämättä ennestään tiedä. Yleisestihän ohjeistetaan kirjoittamaan selkeästi.

Välillä silti mietin, teenkö virheen. En tarkoita, että haluaisin täyttää tekstini eksoottisilla sivistyssanoilla. Tarkoitan, että (nykyistä useammin) käyttäisin sanoja, jotka viittaavat lyhyesti juuri niihin asioihin, joihin haluan viitata. Sanan käyttäminen nimittäin samalla luo, tai ainakin nimeää, konseptin.

Annan esimerkin. Olen kirjoittanut tekstin nimeltä “liian kohteliaat tulkinnat”, jossa käsittelen erästä ilmiötä: ihmisillä on taipumus tulkita muiden ihmisten toimintaa kohteliaasti niin vahvasti, että tämä liukuu rationalisoinnin puolelle. Fraasi “liian kohtelias tulkinta” saa uuden merkityksen ja se alkaa tuntua yhdeltä asialta, juuri siltä asialta mistä kirjoitan tekstissäni. Aivan kuten puhuessani vaikkapa liitutaulusta minusta ei tunnu, että käyttäisin yhdyssanaa – yhdistelmää sanoista “liitu” ja “taulu” – vaan puhun yhdestä asiasta. Tiedäthän, puhun vain liitutaulusta! En mistään liiduista tai tauluista! Niin ikään “liian kohtelias tulkinta” ei ole enää vain kolmen sanan yhdistelmä, vaan se on yksi asia, ikään kuin yksi sana, liiankohteliastulkinta.

Tämän voi myös tehdä yksittäisillä sanoilla. Joskus on ollut aika, jolloin sana “insentiivi” ei ole kuulunut sanavarastooni. Olen silti kyennyt muodostamaan ajatuksia kuten “jos kokeita valvotaan vähemmän, niin ihmisillä on pienempi riski jäädä kiinni huijaamisesta, joten he kenties alkavat huijaamaan enemmän”. Tämä ei kuitenkaan tunnu yhdeltä asialta, vaan kokonaiselta päättelyketjulta. Enkä ollut käynyt ketjua läpi riittävän usein, jotta se olisi alkanut tulla rutiinitasolla tai että olisin huomannut sen olevan yleinen ilmiö.

Sitten kerran luin tekstin, jossa käsiteltiin insentiivejä ja käytettiin sanaa “insentiivi” (tai ainakin näin kuvittelen sanan päätyneen sanavarastooni). Käsitelty ilmiö on kyllä tuttu, mutta siinä tulee pieni “ahaa”-elämys: niin tosiaan, tämä on juttu, yleinen ilmiö joka toistuu tilanteesta toiseen. Aiemmat ajatukset ovat nyt paljon selkeämpiä: “kokeiden valvomisen vähentäminen kasvattaa insentiiviä huijata”. Niitä myös tulee ajateltua helpommin – minä en enää niinkään tee päättelyketjua vaan helpon yksittäisen huomion.

Insentiivejä käsitellessäni kirjoitin “Insentiivit ovat kuten fysikaaliset voimat, mutta ihmisille ja ihmisjoukoille: ne työntävät tiettyyn suuntaan, toimimaan tietyllä tavalla.” Ikään kuin oppisi painovoimasta: kyllä, olen huomannut asioiden putoavan alaspäin, mutta silti ajattelen asiaa nyt kirkkaammin. Ja minulla on tälle asialle sana, jolla voin kätevästi viitata siihen.

Tämän vuoksi olen aina silloin tällöin esitellyt uusia termejä, kun olen käsitellyt uutta keskeistä konseptia.

Toisaalta on tekijöitä, jotka saavat minut välttämään sanoja. Selkein on se, ettei sopivia sanoja löydy suomeksi. Uskomusten muutoksista puhuttaessa haluaisin puhua konsepteista “prior probability” (todennäköisyys ennen uuden informaation saamista) ja “posterior probability” (todennäköisyys informaation saamisen ja uskomusten muuttamisen jälkeen). Englanniksi voi vain helposti puhua “prior”:sta ja “posterior”:sta, mutta suomesta ei löydy vastaavia sanoja.

Todennäköisyyslaskentaan liittyy ylipäätään paljon hyviä sanoja, jotka kiteyttävät konsepteja: prior, posterior, evidence, likelihood, update, odds… Joillekin käännöksiä ei harmillisesti löydy, enkä halunnut esitellä liikaa uutta termistöä samassa tekstissä – pointtina on lopulta kuitenkin ne ideat eivätkä niille käytettävät termit.

(Olen huomannut todennäköisyyden konseptien kääntyvän muutenkin huonosti luonnollisille kielille. Esimerkiksi jos saat evidenssiä uskomuksesi puolesta – siis väitteen todennäköisyys nousee – voi uskomuksen sanoa “vahvistuneen”. Entä jos evidenssi on uskomusta vastaan ja todennäköisyys laskee? “Heikentyykö” uskomuksesi? Kuulostaa väärältä. “Kumoutuuko” näkemys? Ei, tässä on liian binäärinen vaikutelma. “Horjuuko” uskomuksesi? Eh, aika dramaattinen ilmaisu. Ikään kuin vahvistusharha heijastuisi myös kieleen niin, että on helppoa puhua uskomuksen vahvistumisesta ja vaikeampaa sen… no, tiedäthän.)

Välillä vältän sanoja niiden pituuden takia. Minusta on varsin valitettavaa, että sana “todennäköisyyslaskenta” on kahdeksan tavua pitkä: to-den-nä-köi-syys-las-ken-ta. Yritä siinä sitten kirjoittaa sujuvaa tekstiä todennäköisyyslaskennasta.

Ideaalisti sanan pituus riippuisi konseptin keskeisyydestä, yleisyydestä ja hyödyllisyydestä. Tiedostan, että luonnolliset kielet ovat kehittyneet ennen kuin ihmiset ovat kehitelleet todennäköisyyslaskennan, ja siten lyhyen yksitavuisen sanan saavat sellaiset asiat kuten suo, mutta minä en pidä tästä. Minusta todennäköisyyksien konsepti on tärkeämpi kuin suon.

Sanat myös tuovat mukanaan assosiaatioita ja mielikuvia. Esimerkiksi minä kirjoitan totuudenmukaisista uskomuksista ja niiden muodostamisesta. Englannin kielessä tähän voisi viitata sanalla “epistemology” tai “epistemics”, minkä voi kääntää suoraan “epistemiikka” tai sitten “tietoteoria”. Sanan “tietoteoria” käyttäminen kuitenkin kuulostaa siltä, että minä ja pian myös lukijani ovat syvällä filosofiatilassa ja että tekstit ovat vaikeaselkoisia, abstrakteja sivistyssanoja pullollaan. Ei kiitos.

Ja nyt tiedät, miksi käytän sanaa “epi”.