Peliteoreettisissa ajatusleikeissä esitetään usein ehto “et tule koskaan tapaamaan tätä ihmistä uudestaan”, jotta ihmiset eivät keskittyisi mainekysymyksiin tai “kaikki pelit ovat toistettuja pelejä” -periaatteeseen. Esimerkki:

“Sinut on valittu yhdeksi pelaajaksi erääseen kahden pelaajan peliin. Molemmilla pelaajilla on alussa 400 euron potti. Pelissä kummallakin pelaajalla on mahdollisuus painaa nappia toiselta salassa. Napin painaminen antaa painajalle 100 euroa lisää, mutta vähentää toisen pottia 300 eurolla. Et pelin jälkeen enää koskaan tapaa toista osapuolta. Painatko nappia?”

Havahduin, että tuo ei ole riittävä ehto. Jos minä defectaan Pekkaa vastaan, Pekka voi tehdä päätelmän “jaa, ihmiset vaan defectaa, kai määkin sitten”. Vaikka Pekka ei enää pelaiskaan minun kanssani, hän saattaa myöhemmin pelata Liisan kanssa, joka vielä myöhemmin pelaa minun kanssani, ja tuota kautta minun aiempi defectaus osuu omaan nilkkaan.

Oleellistahan on tuo syklin pituus. On mahdollista konstruoida peliteoriaturnauksia, jossa n:llä pelaajalla lyhyimmät syklit ovat n/2 pelaajaa, jolloin tuo efekti ei iske kovin nopeasti. Käytännössä maailma on kuitenkin tiheä verkko ja sieltä löytyy paljon lyhyempiä syklejä kuin 4 miljardia.

Olen hieman yllättynyt, että en ole kuullut tätä argumenttia aiemmin. Tuo on minulle intuitiivisesti vahva argumentti sille, minkä takia kannattaa toimia prososiaalisesti, vaikkei törmäisi samaan ihmiseen toiste.