Teoksessaan Kuka keksi rakkauden K. Koo pohtii rakkautta koskevia kysymyksiä.

Valitettavasti analyysissä sorrutaan lukuisiin epistemisiin virheisiin.

Jo otsikossa on ns. ladattu kysymys, joka olettaa, että joku keksi rakkauden. Tämä väite tehdäänkin ekspliittisesti teoksen loppupuolella (suora lainaus): “joku keksi rakkauden”.

Nykyinen ymmärrys evoluutiobiologiasta kuitenkin asettaa tämän väitteen arvelluttavaan varjoon: Eliöiden lisääntymistä on tapahtunut jo miljardeja vuosia ennen ihmislajin kehittymistä. Vaikkei meillä ole vielä vankkaa tieteellistä ymmärrystä kvaliasta ja subjektiivisista kokemuksista, vaikuttaa todennäköiseltä, että tunteita ja erityisesti rakkauden kokemusta esiintyy muissakin eläimissä, esimerkiksi muissa kädellisissä. Ja vaikka rakkautta esiintyisikin vain ihmisissä, on keksimishypoteesia silti vaikea selittää: kiintymyksen tunteet ovat nimittäin enemmän tai vähemmän universaaleja ihmiskulttuureissa.

(Huomautan, että tätä virhettä ei voi selittää historiallisilla syillä: evoluutioteoria kehitettiin jo 1800-luvulla ja Donald E. Brownin “List of human universals” julkaistiin 1991, kun taas Kuka keksi rakkauden tuli ulos vasta 1993.)

Toinen merkittävä virhe on koko teoksen läpi esiintyvä mielen projektion harha (engl. mind projection fallacy), jossa oman mielen ominaisuuksia projisoidaan ympäristön ominaisuuksiksi. Koo kirjoittaa (lihavointi minun)

“Surujen sillallakin se [rakkaus] kulkee
Ei se lähde hengiltä millään
Tähtien tomuna se leijailee
Ja syttyy kuin itsestään”

Lainauksessa rakkautta kuvataan ikään kuin “aineena”. Tämä näkemys ei kuitenkaan ole yhteensopiva modernien fysikaalisten mallien kanssa, joissa primitiiviset yksiköt – esimerkiksi atomit tai kvarkit – ovat paljon yksinkertaisempia kuin rakkaus. Rakkaus onkin parempi mallintaa ja tutkia psykologisena ominaisuutena ja tapahtumana, joka fyysisesti sijaitsee ja etenee ihmisen (tai muun eläimen) aivoissa.

Mahdollisesti näistä virheistä johtuen Koon johtopäätös on

“Tyydyn vastaukseen
Joku keksi rakkauden
Ja sinä toit minulle sen”

On kummallista, että Koo “tyytyy” tällaiseen “vastaukseen” kysymykselle “kuka keksi rakkauden?” – se ei nimittäin vastaa kysymykseen! On myös havaittavissa, että kysymyksen latautuneisuus on ollut harhaanjohtava: kysymyksen taustalla ollutta väärää oletusta ei ole korjattu. Lisäksi lainauksessa näkyy edellä käsitelty rakkauden aineellistaminen asiana, jonka joku voi tuoda toiselle.

Lopuksi haluan sanoa, että vaikka tämä kritiikki keskittyykin epistemisiin virheisiin yhdessä Koon teoksessa, samantyyppisiä ongelmia on havaittavissa laajalti myös muussa alan tuotannossa. Jotta lukija- ja kuulijakunnalle ei tule vääriä käsityksiä, tulisi vanhentuneet maailmankuvat korvata uudemmilla, totuudenmukaisilla kertomuksilla.

Päätän analyysini seuraavaan lainaukseen (kirjoittaja R. Feynmanilta). Minun täytyy kuitenkin varoittaa, että teksti sisältää vanhentuneen ja haitallisen implisiittisen oletuksen siitä, että runoilijat ovat miehiä. Muilta osin pidän sitä kuitenkin hyvin osuvana myös Koon tapauksessa:

“For far more marvelous is the truth than any artists of the past imagined! Why do the poets of the present not speak of it? What men are poets who can speak of Jupiter if he were like a man, but if he is an immense spinning sphere of methane and ammonia must be silent?”