“Berliinin muurin murtamisesta nykypäivään on pidempään kuin toisesta maailmansodasta minun syntymääni”. Näin muistaakseni Eero Saksman sanoi minulle taannoin. “Sitä ajatteli, että ne asiat on tapahtunut niin kauan aikaa sitten, mutta…”

Tiesin silloin, etten kunnolla ymmärtänyt. Kaikesta minun nuoruuden innostani huolimatta tunnustan, että historia aukeaa eri tavalla, kun sen läpi on elänyt.

Historian oleellisin ominaisuus on, että toisin kuin monet muut tarinat, se on tapahtunut. Ihmiset, tapahtumat ja aikakaudet, joita historian kirjat kuvaavat, ovat oikeasti olleet olemassa. Ja huolimatta kaikista kyvyistäni käsitellä abstrakteja konsepteja minulla on silti vaikeuksia sisäistää tätä. Että ennen minua todella on ollut jotakin, että maailma todella on ollut erilainen, että historia jatkuu edelleen.

Välillä katsoessani tarkkaan ehdin nähdä vilauksen historian varjosta. “On vaikka lampaat söis”, “maksaa mansikoita”, “erotetaan jyvät akanoista”, “rahalla saa ja hevosella pääsee”, “helmiä sioille”, “älä osta sikaa säkissä”, “tuli on hyvä renki, mutta huono isäntä” – nämä sanonnat lienee saaneet alkunsa erilaisessa yhteiskunnassa kuin nykyinen.

Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljekset on pikimusta varjo.

”- Riittää jo, äiti, riittää Herzenstubesta, Liza nauroi hilpeästi. - Antakaa nyt kiireesti niitä rohtimia, äiti, ja vettä. Tämä on pelkkä lyijyvesihaude, Aleksei Fjodorivtš, nyt minä muistin sen nimen, mutta oikein hyvä haude onkin.”

“Paljon pysyy meiltä salassa maan päällä, mutta sen sijaan meille on lahjoitettu salainen verhottu aistimus meidän elävästä yhteydestämme toiseen maailmaan, taivaiseen ja korkeaan maailmaan, eivätkä meidän ajatustemme ja tunteidemme juuret ole täällä vaan toisissa maailmoissa.”

"”Ja miten nyt näin oli käydäkseen”, puhelivat eräät munkit, ensi alkuun ikään kuin surkutellenkin, “ruumiinsa oli vähänläntä, kuiva, luisevanlainen, mistä siitä hajua voi irrota?” - “Varta vasten siis Jumala halusi näyttää”, kiiruhtivat toiset sanomaan siihen, ja heidän käsityksensä omaksuttiin kiistelemättä ja oikopäätä, sillä tulihan siinä osoitetuksi että jos kohta haju oli luonnollinen, kuten mistä hyvänsä syntisen poisnukkuneen ruumiista kohoava, niin sen olisi joka tapauksessa pitänyt nousta ilmoille myöhemmin, aikaisintaan vuorokauden kuluttua eikä noin ilmeisen kiireesti, vaan “tässä on kiiruhdettu luonnollisen edelle”, toisin sanoen asialla ei ollut kukaan muu kuin Jumala ja hänen osoittava sormensa.”

“Yksi, vain yksi kuva enää, ja sekin asianharrastuksesta, niin kovin luonteenomainen, ja semminkin kun tulin vastikään lukeneeksi sen jostakin meidän muinaisia asiakirjoja esittelevästä julkaisustamme, oliko se nyt Arhivissa vai Starinassa, täytyy tarkistaa, olen ihan unohtanut mistä luin. Tämä tapahtui maaorjuuden kaikkein synkimpinä aikoina jo vuosisadan alussa, ja eläköön kansan vapauttaja! Silloin vuosisadan alussa oli muuan kenraali, kenraali jolla oli huomattavia suhteita ja joka oli mitä äveriäin tilanomistaja, mutta joka kuului niihin - joita noinakin aikoina tosin lienee ollut varsin vähän - jotka veytäytyessään virkapalveluksesta omiin oloihinsa olivat suurin piirtein vakuuttuneita siitä että olivat ansainneet itselleen oikeuden päättää alustalaistensa elämästä ja kuolemasta. Sellaista oli silloin. No siellä elelee kenraali kahdentuhannen sielun maatilallaan, mahtailee, kohtelee vähäväkisiä naapureita kuin elättejään ja narrejaan. Koiratarhassa oli satoja koiria ja likipitäen sata koiranhoitajaa, kaikki univormuissa, kaikilla ratsu alla. Ja sitten pieni pihaorja, vasta kahdeksan ikäinen poikanen tuli leikkiessään heittäneeksi kiven ja satutti kenraalin mieluisimman ajokoiran jalkaa. “Miksi minun lempikoirani on ruvennut ontumaan?” Kenraalille ilmoitetaan että kun tuo poika tuossa heitti kivellä ja satutti koiran jalkaa. “Jaa että sinäkö”, kenraali vilkaisi, “ottakaa kiinni!” Poika otettiin kiinni, otettiin äidiltä, sai istua koko yön kopissa, aamulla sarastuksen aikaan kenraali lähtee metsälle täysissä tamineissaan, istuu ratsun selässä, ympärillä elätit, koirat, koiranhoitajat, ajomiehet, hevosten selässä kaikki. Liepeille on kerätty pihaorjat oppia saamaan, kaikkein etummaiseksi syyllisen pojan äiti. Poika tuodaan kopista. Synkkä, kolea, sumuinen syyspäivä, oivallinen metsästystä varten. Pojan kenraali käskee riisua, poika riisutaan ilkosen alastomaksi, hän värisee, suunniltaan kauhusta, ei uskalla inahtaakaan… “Ajoon siitä!” Kenraali komentaa. “Juokse, juokse!” koiranhoitajat huutavat, poika juoksee… “Pus kii!” huikkaa kenraali ja päästää perään koko vinttikoiralaumansa. Poika jahdattiin kiinni äitinsä silmien edessä ja koirat repivät hänet riekaileiksi!… Kenraali kai pantiin holhouksen alaiseksi. No… minkäpä hänelle? Ammuttavaksi? Ammuttavaksi jotta moraalinen tuntomme saisi hyvityksen? Sano, Aljoška!

- Ammuttavaksi! Aljoša äännähti hiljaa, kohottaen katseensa veljeen valju ja vino hymyntapainen huulillaan”

Lukiessani teosta minulle tuli vieraantunut olo. Kirjan hahmoissa jokin tuntui vieraalta. Heillä oli koherentteja persoonallisuuksia ja sisäistä elämää – sen jos minkä Dostojevski taitaa – mutta niissä oli silti jotakin omituista. Ikään kuin hahmot olisivat kuvanneet erilaista henkilöitä kuin minun kaltaisiani, 2000-luvun vaurastuneiden maiden korkeasti kouluttautuneita ihmisiä.

Ei ole mitään yksittäistä kappaletta, jota pystyisin osoittamaan ja sanomaan “siinä!” Se on kokonaisvaltaista. Kiivaat temperamentit, äkkipikaisuus ja väkivaltaisuus. Antagonistiset hahmot ja adversariaaliset ihmissuhteet. Aito usko, ei ateismi eikä usko uskoon.

Ja sivuja ja sivuja pitkät monologit, joissa asioiden loogiset riippuvuudet ja päättelyn validius eivät olleet vain sivuseikkoja, vaan niistä ei tunnuttu piittaavan laisinkaan.

Tätä ei suinkaan tule tulkita kritiikkinä kirjoittajaa kohtaan: Dostovejski itse osoittaa taidokkuutensa ja ymmärryksensä asiaan liittyen kirjan oikeudenkäynnissä. Olen itse pohtinut sitä, että pedagogisissa tarkoituksissa kokoaisi massoittain epätosia väitteitä sekä vakuuttavia argumentteja niiden puolesta. Tästä kulmasta tulleena nautin suuresti siitä, kuinka oikeudenkäynnissä syyttäjä ja puolustaja molemmat tarjosivat (ainakin pinnallisesti) vakuuttavan kuuloisia argumentteja, luonnollisesti päinvastaisille väitteille. Ja, kuten debaatissa tuodaankin ilmi, tällaisissa tilanteissa on hyvin helppoa päätyä “romaanin sepittämiseen” ja tehdä yksi jos toinenkin hyppäys päättelyssä.

Kaunokirjallisesta romaanista on paikoin vaikea päätellä, mikä on representatiivista kuvausta vallinneesta ajasta ja mikä tarinaan tuotua lisäystä, mutta hahmojen ajoittaiset päättömät puheet saivat miettimään, millaisia keskusteluja tuohon aikaan onkaan käyty.

“Katsokaa maailmassa asuvia ja maailmaa joka on kaikissa suhteissa korottanut itsenä Jumalan kansan yläpuolelle: eivätkö Jumalan kasvot ja hänen totuutensa ole siellä vääristyneet? Heidän hallussaan on tiede, mutta tieteessä on vain se mikä on aisteille alisteista. Hengellinen maailma, ihmisen olemassaolon korkeampi puolisko sen sijaan on kokonaan torjuttu, karkotettu tavallaan voitonreimuisesti, jopa vihamielisesti. Maailma on kuuluttanut vapautta, erityisesti viime aikoina, ja mitä me siis näemme tuossa heidän vapaudessaan: silkkaa orjuutta ja itsemurhaa! […] Rikkaiden keskuudessa erillisyyttä ja hengellistä itsemurhaa, köyhien keskuudessa kateutta ja murhaa, sillä oikeuksia on kyllä annettu, mutta keinoja tarpeiden tyydyttämiseen ei ole vielä osoitettu. Vakuutellaan että maailma yhdentyy aina vain, kuontuu veljelliseen kanssakäymiseen lyhentämllä välimatkoja, lähettmällä ajatuksia ilmaa pitkin. Hoi voi, älkää uskoko senkaltaiseen ihmisten yhdentymiseen.”

“Venäjän pelastus tulee kansasta. Ja venäläinen luostari on ammoisista ajoista pitänyt yhtä kansan kanssa. Jos siis kansa on eristyksissä, sitten mekin olemme eristyksissä. Kansa uskoo meidän tavallamme, eikä uskoa vailla oleva opastaja saa meillä Venäjällä mitään aikaan, edes vaikka hän olisi sydämeltään vilpitön ja älyltään nerollinen. Muistakaa se. Kansa käy ateistia vastaan ja nujertaa tämän, ja sitten on yksi ja oikeauskoinen Venäjä.”

“Mutta Jumala pelastaa Venäjän”

Tieteessä hypoteeseja arvioidaan sen perusteella, kuinka hyviä ennustuksia ne tekevät. Jos hypoteesi ennustaa paremmin kuin toinen, sille tulee antaa enemmän painoarvoa.

Will MacAskill on esittänyt argumentin, että samaa periaatetta kuuluu soveltaa moraaliin: meidän tulisi antaa enemmän painoarvoa niille moraalifilosofioille, jotka on ennustaneet ja edistäneet ihmiskunnan moraalista kehitystä.

Jeremy Bentham ja John Stuart Mill olivat huomattavasti aikaansa edellä. He argumentoivat naisten oikeuksien, seksuaalivähemmistöjen ja eläinten oikeuksien puolesta – jo kaksisataa vuotta sitten. Dostojevskin ajasta eteenpäin seurausetiikalla, liberalismilla ja utilitarismilla on ollut selkeästi parempi menestys kuin esimerkiksi nationalistisella kristinuskolla.

“Ja pilkkaajilta itseltään kysyttäköön: jos me vaalimme haavetta, niin milloin te sitten pystytätte oman rakennuksenne ja järjestätte oikeudenmukaiset olot vain oman järkenne varassa, Kristukseen turvaamatta?”

Rakennusta on pystytetty jo vuosisatoja, aina tieteellisestä vallankumouksesta ja valistuksen ajasta lähtien. Jos olisit täällä, yllättyisit, kuinka oikeudenmukaisen rakennelman olemmekaan saaneet luotua, vaikka työ onkin kesken ja jotkin varjot ovat vielä kaikottamatta. Oman järkemme varassa.