Kun mietin kunniallista toimimista, luotettavuutta, sopimuksien pitämistä, integriteettiä, vastuuntuntoisuutta, rehellisyyttä – miksi sitä nyt haluaakaan kutsua – mulle tulee usein mieleen mun alakoulun luokan opettaja.

Oon miettinyt, mistä tuo johtuu, eikä se oikeastaan ole kovin ihmeellistä. Ilmeinen selittävä tekijä on, että lapsille halutaan puhua noista ja kertoa, että rehellisyys on hyve. Sitten myös mun alakouluope kyllä oli hyvä noilla dimensioilla – siinä oli semmosta positiivista mieskuvaa, y’know – ja parempi kuin moni muu opettaja, johon koulu-urallani törmäsin.

(Erityisesti muistan, että se opettaja usein oli antamatta negatiivista vahvistusta, jos oppilas myönsi toimineensa väärin, vaan reagoi enemmänkin asenteella “kiitos kun kerroit, pidetään huolta ettei toistu jatkossa” – mikä on tavallaan ilmeinen ja fundamentaali juttu, mutta… On myös jäänyt mieleen tilanne, jossa se sanoi jotakin vähän töykeästi yhdelle oppilaalle – tavallaan syystäkin – ja seuraavalla tunnilla pyysi anteeksi toimintaansa.)

Sitten havahduin, kuinka vähän tuollaista… moraalikasvatusta? oonkaan saanut muualta kuin kyseiseltä alakouluopelta. Koulun puolella yläkoulussa ja lukiossa noista jutuista ei oikein puhuttu. Ehkä kukaan opettajista ei enää kokenut sen olevan oikein niiden vastuulla, ja ehkä se ei ollutkaan. Poikkeuksen muodostaa holokaustin käsittely historian tunneilla. Sen ohella nuo jutut ei juuri noussut esille muuta kuin lähinnä silloin, kun jokin opettaja teki törkeitä ylilyöntejä (esim. se kerta, kun opettaja tuli tunteikkaasti syyttämään minua pahasta asiasta, jota en ollut tehnyt ja jossa ei ollut edes perusteltua uskoa, että olin tehnyt sen).

Tilaisuuksia kyllä oli. On jäänyt mieleen 7. luokan musiikin tunti. Yksi oppilas oli istumassa alas tuolilleen, kun luokan häirikkö veti tuolin pois sen alta. Sattui. Oppilas (muistaakseni) kävi terveydenhoitajalla, ei onneksi murtunut häntäluu. Opettaja ei nähnyt tilannetta ja hänelle oli epävarmaa, oliko tässä joku tarkoituksella aiheuttanut vahinkoa vai oliko jotenkin muuten istuttu ohi.

Hän kysyi tätä ääneen.

Tilanteen oli nähnyt yli kymmenen oppilasta.

Kukaan, mukaan lukien minä, ei vastannut mitään.

Muistaakseni tilannetta ei selvitetty ja häirikölle ei tietääkseni tullut tästä mitään seurauksia.

(Tässä olisi vaikka voinut toimia niin, että pyytää oppilaita jotenkin yksityisesti kertomaan, mitä ne tietää asiasta. En itse uskaltanut häirikön siinä vieressä ollessa sanoa “kyllä se veti sen tuolin alta” – ja olin saanut kulttuurista ristiriitaisia signaaleja siitä, olisiko tämä ollut se moraalisesti oikea toimintatapa – mutta luulen olleeni riittävän rehellinen, että yksityisesti kysyttäessä olisin näin ilmoittanut.)

Vielä vanhemmalla iällä oon törmännyt tilanteisiin, joissa tuntemani ihmiset aika avoimesti kertoo toimivansa moraalisesti ja joskus juridisestikin tuomittavilla tavoilla. Ne perustelut, joita nuo ihmiset – ja sittemin minäkin – ovat esittäneet kyseiselle tominnalle sisältää esimerkiksi sitä, että lait on välillä tyhmiä, että standardinarratiivin moraalinäkemykset on välillä tyhmiä ja että ne kuitenkin itse hyötyy tällä tavalla toimimisesta.

Oon pettynyt siihen, kuinka harvoin itse oon sanonut noissa tilanteissa mitään. Siinä on sitä, että noi perustelut on houkuttelevia, koska nehän on usein tosia ja kenties usein myös aliarvostettuja. On ihan luonnollista ja järkevääkin hylätä lapsille kerrottuja moraalikäsityksiä muotoa “lakia tulee aina noudattaa”.

Paljon siinä on myös sitä, että mulle on itselle ollut hyvin epäselvää, miten tuollaisissa tilanteissa kuuluu toimia. Kasvatus ja ympäröivä kulttuuri ei ollut oikein tarjonnut tuohon riittävästi työkaluja, vaikkakin esimerkkejä siitä mitä välttää on puolivahingossa saanut nähdä. Toivon ja uskon nyt joihinkin tapaustutkimuksiini törmättyäni oppineeni jotakin ja toimivani paremmin.

Pitäisin silti siitä, jos lapsille suunntatun moraalikasvatuksen lisäksi tällaisia aiheita käsiteltäisiin vanhemmallakin iällä.