1: Kielimallit koodaa

Kirjoitin mun aiemmassa twiitissä: “A hundred thousand lines of code.” Maailmantutkija-projektiin tosiaan liittyy noin sata tuhatta riviä(!!) koodia. Niistä alle tuhat on mun kirjottamia.

Toi on hauska esimerkki ilmiöstä “Reality has a surprising amount of detail”. “Mikä siinä vaatii niin paljon koodia? Laitat vaan nettisivun pystyyn ja kopioit sisällön sinne?” And yet.

(Ei sillä, etteikö Claudella olisi välillä tapana kirjoittaa monta riviä vaikka pienempikin määrä toimisi.)

2: Utahin puutarhuri

Halusin osiota Lajien muuttuminen varten kuvan nykyaikaisen tomaatin edeltäjästä Solanum pimpinellifoliumista. Valitettavasti netistä ei löytynyt kovin hyviä kuvia. Löysin kuitenkin internetin ihmeellisestä maailmasta, mistäpä muualtakaan kuin [opensourceplantbreeding.org[(https://opensourceplantbreeding.org/forum/index.php?topic=686.0) -nettifoorumilta, utahilaisen puutarhurin, joka viljelee tuota ja tsiljoonaa muutakin lajia. Laitoin sille sitten viestiä “saanko käyttää sun kuvaa kirjaan”, ja se vastasi “juu käytä vaan, mutta oon muuten nähnyt satoja kuvia samasta lajista ja mitkään muut ei oo ton värisiä, haluatko paremman kuvan”. Sieltä sitten tuli kirjaan oikein hyvä kuva villitomaatista.

Oli tosi hauska kokemus: sä voit vaan ottaa yhteyttä tyyppeihin netissä ja sitten ne voi antaa sulle hyödyllistä informaatiota.

3: Typoja ja virheitä

Kirjoitin että käytin kymmeniä tunteja kirjan editoimiseen. Kävin jokaisen osion läpi, luin niitä, kokeilin aktiviteetteja ja uudelleenkirjoitin tarvittaessa. Samalla sain korjattua vinon pinon typoja ja muita virheitä, ja tyytyväisenä totesin, että nyt kirja on julkaisukunnos–

Hah! Minäkin olen lukenut osion Virheet ja äärimmäinen luotettavuus.

“Kaiken kaikkiaan virheiltä ei vältytä niin, että ihmiset ‘vain keskittyvät tarkemmin’ – tämä ei yksinkertaisesti ole toimiva tapa ongelman ratkomiseksi. Sen sijaan korkean luotettavuuden saavuttaminen ihmisten virhealttiudesta huolimatta on oikea haaste, johon kannattaa miettiä erilaisia ratkaisuja.”

Luonnollisesti vedin sitten jokaisen osion sekä Clauden että spell-checkerin läpi, ja jäi ainakin 50 virhettä vielä haaviin.

Hah! Ei, oikeasti korjasin noin 400 virhettä.

System 1 oli totta kai taas yllättynyt siitä, että miten sinne nyt niin paljon virheitä jäi – että kyllä nyt pari virhettä ymmärtää, mutta mähän olin käynyt sen kokonaan läpi, että kai sen nyt aika hyvä pitäisi olla.

No mutta tärkeintä on se että enää siellä ei ole virheitä.

4: Harhauttavat vinoumat

Yksi isoimpia juttuja, joita opin kirjaa kirjoittaessani, liittyy kognitiivisiin vinoumiin. Oon painottanut kognitiivisten vinoumien tärkeyttä ihan liikaa verrattuna kaikkeen muuhun, mitä kognitiosta voisi sanoa. (Sen siitä saa, kun sivistymättömänä moukkana en ole lukenut muuta kuin Kahnemania ja jonkun puisevan oppikirjan.) Tuo puolestaan varmaan juontaa juurensa kognitiivisesta laiskuudesta: “kognitiiviset vinoumat” on niin näppärä termi, ja siihen kaikkeen muuhun on vaikeampi viitata.

Nolottaa, kun olin aiemmin laittamassa kirjaan jotakin demonstraatiota Deese-Roediger-McDermott -paradigmasta – ja olisin varmaan pitänytkin sen, jos se olisi toiminut konsistentisti kaveriporukan sisällä (mutta eipä replikoitunut) – kunnes jossakin kohtaa havahduin ja mietin: “Mitä tässä nyt ollaan tekemässä?”

(Sillain joo, I guess mun motivaatio “demonstroidaan, että kognitiossa on tämmöisiä hassuja ominaisuuksia” on ihan hyvä. Mutta vähän kadotin katsettani pallosta.)

Sen sijaan erinäiset “itsestäänselvyydet” – muistin rajallisuus, lisämietinnän hyödyt, hätiköidyt johtopäätökset, ihmisten virhealttius – on musta vaan paljon keskeisempiä teemoja. Yleisesti jos mietin, milloin ihmisten kognitio ei yllä siihen mihin sen haluaisi, niin kognitiiviset vinoumat tuntuu olevan tosi pieni siivu siitä.

En oo tosin täysin menettänyt uskoani kognitiivisiin vinoumiin. Jotkut niistä on tärkeitä: esim. ankkurointivinouma on musta hyödyllinen tiedostaa. Monia niistä oleellisimmista on vaan valitettavan hankala demonstroida: omat pedagogin ja kokeellisen tutkimussuunnittelijan taidot ei ihan vielä riittänyt siihen, että saisin konfirmaatiovinouman konkretisoitua hauskaksi aktiviteetiksi.

5: Todennäköisyydet vetojen kautta

Jatketaan linjalla “mitä minä opin kirjaa kirjoittaessani”. Mun ensimmäinen versio todennäköisyysluvusta on nykysilmääni noloa luettavaa, mikä tarkoittaa, että olen oppinut siitäkin jotain.

Mä uudelleenkirjoitin koko luvun niin, että todennäköisyyksiä ei käsitellä missään kohtaa prosenttien kautta, vaan se tehdään aina vetojen kautta.

Siis: sen sijaan, että vanhempi sanoo “anna todennäköisyytesi sille, että tunninkin päästä vielä sataa”, vanhempi tarjoaa “2 : 1 -kertoimet sille, että tunninkin päästä vielä sataa – kumman puolen valitset?”

Mulle olisi tavallaan pitänyt olla selvää, että tietysti kannattaa opettaa vedonlyöntien kautta, kun olin hyvin tietoinen dutch book -argumenteista, Savagen lauseista, todennäköisyyksistä päätösteorian pohjana ja niin edelleen. Mutta tässäkin ensimmäisellä kirjoituskerralla kognitiivinen laiskuus iski ja oleellisesti operoin ajatuksella “no opetetaan sillain miten näitä juttuja yleisestikin opetetaan, varmaan se on ihan hyvä”.

(Se ei ole ihan hyvä.)

Innovoituani pedagogisia menetelmiä oon tosi tyytyväinen kirjan neloslukuun. Mä koen, että se opettaa todennäköisyyksiä tavalla, joka on lähestyttävä ja hauska kolmivuotiaille – lapsi pääsee tosi eksplisiittisesti tekemään päätöksiä ja sitten havainnoimaan, miten kävi.

6: Latentit ominaisuudet

Toinen luku josta erityisesti tykkään on kakkosluku (mittaaminen). Sitä ottaa itsestäänselvyytenä, että asioilla on näkymätön ominaisuus, jonka perusteella ne voidaan järjestää, ja joka käyttäytyy hyvin säännönmukaisesti ja ennustettavasti, kun asioita yhdistää ja vertailee toisiinsa. Mutta ei se ole musta itsestäänselvää, että on olemassa tällainen asia!

Siis massa.

Massahan on hyvin epäriviaali ja hyvin syvä latentti muuttuja, ja on hurjaa kuinka paljon selitysvoimaa sillä on. Tätä ominaisuutta pystyy hyödyntämään esimerkiksi siihen, että laittaa kolmivuotiaan ratkomaan lineaarisia yhtälöryhmiä, eli siis päättelemään tuntemattomien asioiden painoja tunnettujen perusteella. Musta yksi Maailmantutkijan kohokohtia.

7: Kvalitatiivisesta kvantitatiiviseen

Huomasin erään säännönmukaisuuden kirjoittaessani osioita tällaisista syvistä laeista ja latenteista ominaisuuksista.

Pituutta tutkittiin aluksi niin, että lapsi veikkaa, kumpi paperilappu on pidempi. Myöhemmin lapsi veikkaa ja päättelee, kuinka montaa lyhyttä paperilappua pitkä lappu vastaa.

Massaa tutkittiin aluksi niin, että lapsi veikkaa, kumpi esine on painavampi. Myöhemmin lapsi veikkaa ja päättelee, kuinka montaa kevyempää asiaa yksi painava asia vastaa.

Todennäköisyyksiä tutkittiin aluksi niin, että lapsi järjestää asiat todennäköisyyksien mukaan järjestykseen. Myöhemmin lapsi arvioi, millä kertoimilla kannattaa vaihtaa puolta vedonlyönnissä.

Toistuva teema: kvalitatiivisilla huomioilla saa johdateltua kvantitatiivisen äärelle.

Tuo on pedagogisesti hyvä tekniikka: sä pystyt viljelemään lapsen jo olemassa olevia intuitioita (“totta kai jotkut asiat on pidempiä kuin toiset”) johdatellaksesi heitä uusien ja hienojen juttujen äärelle (“asioiden massoja pystyy päättelemään lineaaristen yhtälöryhmien kautta”).

Se on musta myös yleisemmin hyödyllinen kehys. Musta ihmisillä on jonkin verran sellaista ajattelua, että luvut on “pyhiä” tai että niitä saa käyttää vain, kun on vahvoja argumentteja taustalla. Tuo juontunee osittain siitä, että luvut tosiaan korreloi hyvän ymmärryksen kanssa: sehän on valtava saavutus, jos asioita saa mitattua järkevästi luvuilla, ja monilla tieteen ja elämän aloilla tässä onkin onnistuttu. Siten jos joku esittää kvantitatiivisia väitteitä, mutta niiden taustalla ei ookaan paljon mitään, niin siitä voi jäädä epärehellinen maku.

Musta toi on valitettava ilmiö. Luvut on tietenkin tosi hyödyllinen työkalu, joten totta kai niitä pitää saada käyttää! Asioista, joista pystyy tekemään järkeviä kvalitatiivisia väitteitä, voi usein saada kognitiivisella lisätyöllä kvantitatiivisiakin väitteitä ulos. Ensimmäinen askel tuon saavuttamiseksi on se, ettei luovuta heti ajatukseen “no mitkä tahansa luvut tähän liittyen on ihan keksittyjä”.

Yksi kognitiivisesti laiska helppo ja tuttu esimerkki on juuri todennäköisyyksien esittäminen luvuilla: paljon on ajattelua, että väitteitä kuten “pidän tuota 60 prosentin todennäköisenä” saa esittää vain, jos on isot tilastot tai monimutkaiset laskennalliset mallit, joihin väite pohjautuu (kun taas epämääräiset väitteet kuten “minusta tämä on uskottavaa” on hyväksyttäviä). Toi on musta haitallista epävarmuuden käsittelyn gatekeeppaamista.

Toinen esimerkki: psykologiassa ihmisten persoonallisuustyyppejä koitetaan esittää muutamalla luvulla, ja helpostihan tuossa tulee ajatelleeksi “nää luvut on ihan tekaistuja”. Ja silti ne selittää asioita.

Kolmas esimerkki on–

–sellainen, josta puhun lisää joskus toiste.