Luin eilen Aellan tekstin Chattel Childhood–

CW: Sisältää graafisia kuvauksia lasten kaltoinkohtelusta. Myös mun teksti tässä on tavallista synkempi.

–ja se osui moneen oikeaan nuottiin.

Aellan teesi on seuraava: kulttuurit ympäri maailman, niin entisaikaan kuin nykyäänkin, kohtelee lapsia omaisuutena.

“The system of chattel childhood happens over a much wider scale. It involves ownership over people who are physically much smaller than you, who are effectively mentally disabled, and who will experience some amnesia about what you do to them. You get the privacy of your own home to do what you like, your ownership is legally enforced; if your property runs away, your taxpayer money funds the police to forcibly hunt them down and bring them back. If you hit them, it’s to “prevent them from becoming a burden to society.””

Hän tarjoaa lukuisia epämukavia esimerkkejä lapsiin kohdistuneen kaltoinkohtelun normalisoitumisesta, ja ne luettuani en voinut miettiä muuta kuin: niin, lapset ilmiselvästi on fyysisesti, mentaalisesti ja sosiaalisesti alakynnessä, joten tällaisten lopputulosten ei pitäisi olla niin yllättäviä.

Ja vaikka tämä pointti itsessään on hyvin tärkeä ja teksti olisi musta arvokas vaikka se jäisi vain siihen, aloin miettimään kuinka hyvin tämä kuvaa nykyajan Suomea. Yllä oleva kuvaushan on tavallaan tosi meilläkin, mutta onhan meillä myös lapsiin kohdistuvaan väkivaltaan liittyvää lainsäädäntöä ja lastensuojelujärjestöjä.

Tekstin toinen iso teesi liittyy lasten agenssin riisumiseen.

“I don’t approve of the Simbari childrearing, not because I think the pain and disgust of what the children are forced to do is inherently bad, but because they are forced.

To love someone skillfully is to pour fuel on their soul. It’s to see the world through their desire, to delight in it, and go “I desire you to get what you want.” It is the amplification of their will.

The Simbari people are destroying the will of their children. My parents destroyed my will. And I think, quite seriously, that our current culture is likewise destroying the will of its children en masse. That’s what you do to property.”

Tekstissä tarjotaan pari esimerkkiä koulutuksen puolelta, jotka on nähdäkseni meilläkin päin relevantteja. Yksi on siitä, että koulu pakottaa lapset heräämään aikaisin, aikaisemmin kuin mitä he itse haluaisivat herätä. Lukiessani sitä muistelin itsekin joskus kokeneeni melkoista epämukavuutta herätä aamuseitsemältä koulua varten, mutta – kuten tekstin dialogin hahmo – en toki leimaisi tätä lasten kaltoinkohteluksi.

Toinen esimerkki:

“I have a friend who, as a teen, decided he didn’t want to attend school. He just stopped going. Things escalated, and the police ended up forcibly taking him to school, but he would just walk out as soon as they left. They threatened that they’d get his parents in legal trouble for failing to get him to go to school, so he finally complied by going to school, but sat in protest out in the hallway. They ended up sending him to a detention center for bad kids.”

Tätä tapausta kohtaan olin sitten jo vähemmän sympaattinen – jos teini-ikäinen lapsi on niin haluton menemään kouluun, että edes fyysisesti sen raahaaminen kouluun ei saa sitä pysymään siellä, niin ehkä ei ole moraalista säilöönottaa sitä?

“If done to an adult, that would be a serious violation of human rights.”

Mutta ehkä tämäkin on valikoitu esimerkki, ja Suomessa ei tapahtuisi tällaista?

Lähdin miettimään omasta lapsuudestani, missä tilanteissa oon kokenut omia vapauksiani ja agenssiani rajoitettavan.

Yksi esimerkki on kouluruokailu. Musta “minut pakotettiin syömään ruokaa” on totuudenmukainen kuvaus siitä, miltä monet mun alakouluruokailuista näytti. Ei tietenkään kirjaimellisesti niin, että opettaja fyysisesti survoo aterimen suuhuni, vaan niin, että opettaja katsoo minun ottavan lautaselleni “riittävän” määrän ruokaa ja että lautanen syödään tyhjäksi. Jos olisi aikuisen sosiaaliset taidot (ja asema), niin ehkä tuosta olisi voinut neuvotella tiensä pois, mutta lapsen asemassa mulla oli käytännössä yksi vaihtoehto: syö ruokaa.

(Tai: koita palauttaa epätyhjä lautanen opettajan silmän välttäessä, jota toki myös tuli tehtyä.)

Olen tietysti peruskoulun käyneenä tietoinen yleisistä argumenteista tämän puolesta. Lasten on hyvä totutella uusien ruokien maistamista. Lasten on tärkeää syödä. Koulupäivän aikana on tärkeää syödä, muuten oman ikävyyden lisäksi lapsi alkaa häiritsemään muita. Lautanen kuuluu syödä tyhjäksi ettei synny ruokahävikkiä. Kuulostaa kohtuulliselta.

Kakkosluokalla mulla kävi kouluruokailussa niin, että ruoka oli niin pahaa, että jouduin juoksemaan ruokalasta vessaan oksentamaan. Opettaja seurasi vessaan ja torui minua sanoen “näinkö sä kiität keittäjiä [siitä, että ne on tehnyt kouluruokaa]”.

Yläkoulun poikien liikuntatunti. Minut tuntien voi arvata, että en ollut siellä kuin kala vedessä.

Toi oikeastaan vähättelee sitä. Oli useampia liikuntatunteja, jolloin koin oloni fyysisesti uhatuksi. Luonnollisesti olen pakotettuna tähän tilaan: tilasta poistuminen on kielletty sääntöjen ja sosiaalisten normien mukaan, ja rikkomuksista seuraa rangaistuksia.

Riippuen siitä, mihin koulukuntaan kuuluu, voi joko olla sympaattinen mua kohtaan tai esittää puolustuksia liikuntatuntien puolesta. Nuorten on kuitenkin hyvä liikkua, ja hyvä vähän purkaa energiaa liikunnan yhteydessä. Se on hyväkin tottua siihen että joskus vähän sattuu, jottei kasva liian säikyksi. Ja onhan se ikävää, jos joskus tapahtuu jotakin pahempaa, mutta eihän sitä yksi opettaja pysty kaikkea näkemään ja ehkäisemään.

Joka tapauksessa yläkoulun liikunnansali on muistaakseni ainoa paikka, jossa joku on ottanut kiinni sukupuolielimistäni fyysisestä vastustuksestani huolimatta.

Mainitsin jossakin, että ollessani lapsi oli tyypillistä, että mun isoveli provosoi mua jostakin ja sitten me ratkottiin asia väkivallalla. Siinä on semmoinen juttu, että kahden vuoden ikäetu on lasten välisessä vapaaottelussa aika merkittävä, niin vedin noissa sitten usein miltei aina lyhyemmän korren.

Näin vanhempana kehtaan myöntää, että välillä kävi myös niin, että minä aloitin. Olin välillä toki myös ärsyttävä ihan noin muuten vaan. Eli en kiistä, etteikö osa noista tappeluista olisi ollut “mun vika”.

(Mutta oon silti edelleen sitä mieltä, että «50% niistä oli “mun vika”, jo ennen kuin ottaa huomioon mun nuoremman iän, ja iso osa oli sitä, että isoveljet tarkoituksella provosoi saadakseen mut suuttumaan.)

Noissa tappeluissa ei yleensä käynyt niin pahasti – ehkä se vaan on niin, että lapset painiessaan keskenään ei kovin helposti vaan tee pitkäaikaista vahinkoa? Ja jos äiti oli kotona, niin kyllä se sitten yleensä puuttuikin, jos desibelit nousi riittävän korkealle. Lähinnä fyysistä kipua, haavoja ja mustelmia, pari kertaa hyperventilointia, mutta ei murtuneita luita tai pahempaa.

Koen osaavani antaa ihan vakuuttavan kuuloisen argumentin sille, miksi asiaan ei puututtu sen enempää kuin puututtiin:

“Lasten pitää kyetä ratkomaan asioita keskenään: äiti ei voi olla (eikä halua olla) koko ajan paapomassa, torumassa ja toimimassa erotuomarina. Samaan tapaan lapsen on hyvä oppia olemaan ärsyttämättä muita, ja että jos joku ärsyttää niin turpaan vetäminen ei ole hyvä ratkaisu. On myös ihan tervettäkin, että lapset välillä ottaa fyysisesti mittaa toisistaan, kunhan ei mitään pahempaa satu – parempi oppia lapsena, siitä kun tulee rumaa jälkeä jos täysvahvuiset aikuiset alkaa tappelemaan.”

Joka tapauksessa.

Mä olin syvästi alakuloinen ollessani kahdentoista vanha. Jonakin päivänä, kun tällaiset riitatilanteet oli olleet tavallista tiheämmässä, hain keittiöstä pihviveitsen, otin siitä kaksilla käsillä kiinni, ja kiskaisin terä edellä kohti mahaani–











Jos sä oot lapsi…

…jota toistuvasti provosoidaan muiden ihmisten toimesta jotta sä menettäisit malttisi…

…joka tosiaan on lapsi ja jonka metakognitiiviset kyvyt ei mahdollista vaihtoehtoa “vain olla menettämättä malttiaan”…

…joka on fyysisesti alakynnessä niihin nähden ja fyysisyyteen mentäessä vetää lyhyemmän korren…

…joka ei pysty saamaan ketään auktoriteettia puuttumaan asiaan…

…joka kokee että asiasta tietävät auktoriteetit ajattelee sun olevan pääsyy näihin ongelmiin…

…jolla ei ole vaihtoehtona vain poistua tilanteesta tai olla näkemättä näitä ihmisiä…

…jolla ei ole aikuisen ongelmanratkaisukykyä luovien ratkaisujen löytämiseksi…

…niin musta ei ole yllättävää, että tästä voi tulla paha mieli itsetuhoisuuteen saakka.

Kun me luettiin Aellan tekstiä, Meeri kysyi multa miten mä olisin erilainen, jos lapsena mun tahtoa ois kunnioitettu enemmän. Oikea vastaus on varmaan “en tiedä”, mutta spekuloin, että mulla ois varmaan enemmän system 1 -tason tunteita ja preferenssejä, jos en ois saanu paljon negatiivista vahvistusta sellaisten osoittamisesta pienempänä. Koen, että mun jakauma on noissa kapeampi kuin mitä keskimäärin ihmisillä tavalla, johon yleinen lapsiin suhtautuminen on kausaalisesti ehkä vaikuttanut.

Olisi musta virhe, jos luettuaan kaiken yllä joku päätyisi siihen johtopäätökseen, että mulla oli epätavallisen huonoja opettajia ja vanhempia.

(Tämä olisi musta samankaltainen virhe kuin Aellan postauksessa esiintynyt “homeschooling should be illegal” – flinching away from the core issue.)

Kaiken huomioon ottaen ne on musta ollut keskivertoa parempia. Se, minkä takia tällaisista tarinoista ei kuule enempää ei musta oo se, etteikö niitä ole olemassa – social dark matter and all that. Mulla varmaan on keskivertoa parempi muisti, keskivertoa enemmän taipumusta miettiä tällaisia asioita ja keskivertoa enemmän halukkuutta kirjoittaa tällaisista asioista (vieläpä julkisesti). Ja luonnollisesti esseessä muotoa “Tämä Lastenkasvatuksessa Tehdään Väärin” ei kuule lastenkasvattajien parhaita puolia.

Mun ajatuksena ei myöskään ole muuten kritisoida sitä, mitä juuri nuo kyseiset ihmiset on tehnyt tai on ollut tekemättä. Se mitä yritän sanoa tässä on se, että strukturaalisesti lasten asema on sellainen, että tällaisia tilanteita vaan sattuu, vaikka kukaan tietty aikuinen ei tekisi mitään poikkeuksellisen huonosti.

Musta tuntuu, että aikuisten on vaikea ymmärtää, kuinka tiukassa paikassa lapset usein on. On absurdi ajatus, että aikuisen työpaikalla se pakotettaisiin syömään ruokaa ja sitä toruttaisiin, jos se sitten oksentaa sen. And yet.

Ja aikuinen sentään pystyisi ottamaan vastatoimia kyseistä työpaikkaa vastaan ja päättää olemaan menemättä sinne seuraavana päivänä. Lapsilla ei ole näitä vaihtoehtoja.

(Ollessani alakuloisimmillani mä välillä “karkasin kotoa”. Se on valmistautumattomalle alakouluikäiselle vähän hankala operaatio, ja siten aina majailtuani läheisellä bussipysäkillä tunnin kaksi menin takaisin.)

Koen jonkin sortin velvollisuutta ilmaista sympatiaani järkeviä vanhempia kohtaan, joiden on vaikea yksinään ratkaista esim. koulussa tulevia ongelmia.

Olisi kiva, jos mulla olisi jakaa hopealuoteja, mutta ei mulla oikein ole.

Sen voisin sanoa, että mä en mielestäni ainakaan itse ollut mitenkään kohtuuttoman hankala lapsi. Koen, että mulla oli aika varhain empatiaa ja mielen teoriaa: Jo varhain alakoulussa koin cringe-reaktion, jos opettaja koitti tehdä jotakin hassunhauskaa kivaa mitä ammatti ei häneltä suoraan vaatinut, ja joku oppilaista antoi tästä negatiivista vahvistusta. Samaan tapaan ymmärsin jo varhain meidän perheen taloudellisen tilan, ja hyvin harvoin pyysin tai vaadin mitään rahallista. Ja toki koulussa olin varsin tunnollinen ja auktoriteettia kunnioittava.

Koen siis, että mä olisin voinut olla kohtuullinen lapsi, jonka kanssa olisi voinut neuvotella asioista ja joka olisi voinut tyytyä mihinkään muuhun ratkaisuun kuin “saan kaiken mitä haluan tai vedän itkupotkuraivarit”. Vastaavasti koen, että kognitiiviset kykyni olisivat sallineet omien preferenssieni ilmaisemista (mutta sitä taas on mieleenpainuvasti välillä vahvistettu negatiivisesti). Tietysti vain sillä tasolla, mitä kahdeksanvuotiaalta voi realistista odottaa, mutta ei kuitenkaan sitä alemmalla.

En nyt halua vähätellä sitä, kuinka paljon mun preferenssejä kuunneltiin ja kuinka paljon ei-pakottamiseen-perustuvaa vuorovaikutusta mulla oli. Kuten sanottu, tää teksti nyt keskittyy niihin huonoihin puoliin.

On kuitenkin huomionarvoista, että tässä tarjoamani pronssiluoti on “kantsii puhua lapsen kanssa että mitä se miettii asioista (ja olla sellainen tyyppi jolle voi ilmaista omia ajatuksiaan vahvistamatta niitä olemaan tietynlaisia)”. Jos jollakulla on joku ongelma, niin yksi luontevimmista lähestymistavoista sen ratkaisemiseen on keskustella sen kanssa. Ja se, että tätä tehtiin mun mielestä verrattain vähän ja tän lisääminen on mun päällimmäinen ehdotus viestii siitä ydinongelmasta, että lasten ajatuksia ei kunnioiteta riittävästi, että niiden kanssa keskustelemista nähtäisiin produktiivisena.

Toi on toki ihmisille yleisesti vaikeaa – varmaan aikuistenkin välisessä vuorovaikutuksessa keskeisimpiä ongelmia on “ihmiset ei ota riittävästi huomioon toisen ihmisen ajatuksia ja tilannetta”.

Mutta jos mun kaveri kertoisi oksentaneensa työpaikkalounaalla, niin musta ois luontevaa kysyä pari jatkokysymystä.